OLLI. Elkää helsingissä! Minkätähden hellitätte? Hän karkaa käsistämme.
MIEHET. Mutta jos Eero elää?
OLLI. Vielä vain. Eihän se ole mahdollista. Tyttö on pettynyt ja luulee
jotakin toista Eeroksi.
SANNA. Niin, taikka on vainaja kummitellut hänen silmissään. Kerrankos
semmoista tapahtuu, että kuolleet näyttäytyvät jälkeen jääneille,
varsinkin, jos tavattomalla kuolemalla ovat täältä erinneet. Muistan
vielä kuin eilisen päivän, miten Maija vainaja, jonka härkä puski,
käveli jäljessäni metsäpolkua ja seuloi seulomistaan--näin--näin, tällä
lailla--tällä lailla, ja ihan oikealla seulalla, tiedättekö, hän seuloi.
Minä pelkäsin, että polveni vapisivat ja koetin rientää eteenpäin,
taakseni katsomatta. Mutta silloinkos vainaja alkoi huokaella, jotta
metsässä semmoinen outo humina kuului: uuh, uuh, uuh--kyllä on sielun
seulomista ruumiin rumissa töissä. Hyi, selkääni vieläkin pöyristelee,
kun sitä ajattelen.
LEENA. Vai sillä tavalla hän sanoi. »Kyllä on sielun seulomista ruumiin
rumissa töissä.» Niin, niin, kai se niin on--on kai. Hyvä Jumala
sentään, meitä syntisparkoja!
ELLI. Mutta se ei ollut mikään kummitus, jonka minä näin,--vaan Eero
itse, elävänä ihmisenä, uskokaa tai ei.
SANNA. Herra siunaa,--niin, eläviksi ihmisiksi heitä ihan voisi luulla,
--sen minä parhaiten tiedän. Ellen omilla silmilläni olisi nähnyt
Maijaa ruumiina laudoilla, olisin totta maarin vannonut hänen--. Mutta
kuules! Katsoitko jalkoja? Niissä on aina paras merkki. Kummituksella
on toinen jalka kumminkin kaviona, ellei molemmat.
ROINILA. Olkaa jo vaiti! En viitsi kuunnella enempää. Kaupunginko
kaduilla, keskellä päivää, kummitukset liikkuisivat? Jopa nyt jotakin.
SANNA. No, kas! Etteikö semmoista ihmettä ennen ole tapahtunut. Voi,
voi, paljon suurempiakin voisin teille kertoa, jos niiksi tulee. Kun
kerrankin--
OLLI. Olkoon kuinka hyvänsä, mutta siitä vaan panen pääni pantiksi,
ettei Elli kaupungissa Eeroa nähnyt. Mitä hän siellä tekisi, jos
olisikin elossa vielä?
ROINILA (kynsäisee korvallistaan). Sepä se juuri on, jota en minäkään
ymmärrä.
ENSIMMÄINEN MIES. Eikös jo jatketa matkaa vallesmanniin? Kuullaan, mitä
hän asiasta arvelee.
TOINEN MIES. Olli lupasi meille ryypyt, jos tähän taloon poikkeisimme.
ROINILA. Vai niin. No, käykää sitten tupaan kaikki, kyllä minä Maunosta
huolen pidän sill'aikaa. Anna, mene sinne antamaan heille ryypyt!
ANNA (tekee vastenmielisen liikkeen).
LEENA. Antakaa, minä sen teen. Ja tule pois, Elli, sinäkin jo työhön,
ettei koko päivä tässä hukkaan mene.
(Leena, Elli ja miehet menevät tupaan.)
SANNA (erikseen). Eikös minua käsketäkään? (Rykii ääneen.) Äh--äh--kieli
oikein kuivaa suulakeen näin kuumalla ilmalla;--äh--äh--ja kurkkukin on
niin karhea, että kirpelehtelee, äh, äh!
ROINILA. Mene sinäkin, Olli, saamaan vähän virvoitusta!
OLLI. Enpä vaan jätäkään teitä tänne yksin tuon veijarin kanssa. Kun
semmoisella vaivalla hänen kiinni sain, niin totta myöskin katson, ettei
hän samalla irti pääse. Ehkä olisikin viisaampaa, jos panisimme hänen
köysiin. Tiesi, mitä hänellä lie mielessä.
ROINILA. Suotta se on. Kyllähän kaksi miestä aina voi yhden hallita.
SANNA (hiipielee aitan luo). Minä täällä katselen ja katselen, mutta
hakee menneenvuotista lunta. Ei mahda olla köyttä koko talossa? Kas
tuossa kumminkin löysin. Eiköhän tämä kestäisi?
MAUNO. Se on oivallinen. Pitäisipä muorin nyt saada edes ryyppy kaikista
vaivoistaan.
SANNA. Niin, hi, hi, hi, ei maar' pieni ryyppy pahaa tekisi, hi, hi,
hi,--aina se vähän priskaa kun sydäntä hiukaisee, vaikka en minä juuri
muuten viinaan menevä ole.
ROINILA. Kyllä Leena antaa, jos menette tupaan.
SANNA. Suuri kiitos, hi, hi, hi, paljon kiitoksia! (Erikseen.) Ei tuolla
Mauno pahalla hullumpi sydän sentään olisi. (Menee tupaan.)
OLLI (on koetellut köyden vahvuutta). Jos sitten köyttäisimme miestä.
ANNA. Antakaa hänen olla! Miksi noin menettelette hänen kanssaan?
MAUNO. Köyttäkää päälle vaan, ja pankaa vaikka rautoihin, jos mielenne
tekee. Ei haittaa yhtään.