(Sama paikka. Roinila vestää jotakin tarvekalua; Anna seisoo vaaleana
hänen vieressään.)
ROINILA. Mitä kujeita sinulla taas on? Johan olet antanut Ollille
lupauksesi, et siitä enää mihinkään pääse.--Inhoot häntä, sanot?
Joutavia! Kyllä se kaikki katoo, kun naimiseen tulet.
ANNA. Ei, ei! Se ei koskaan katoo, vaan kiihtyy kiihtymistään.
Isä--vaadi minulta kaikkea muuta,--vaadi, mitä ikänä tahdot, mutta elä
pakoita minua naimiseen vastoin tahtoani!
ROINILA. Entä lupauksesi?
ANNA. Niin, lupaukseni! En ollut silloin täydellä järjellä, kun sen
annoin. En totisesti ollutkaan.
ROINILA. Luulen pikemmin, että olit järkesi menettänyt jo sitä ennen.
ANNA. Mitä tarkoitat, isä?
ROINILA. Arvelen vaan, että kun nuori tyttö noin kammoo miehelle
menemistä, tapahtuu se siitä syystä, että hän on mieltynyt johonkuhun
toiseen.
ANNA. Ja jos niin olisikin? Jos kovan onnen sallimuksesta hän rakastaisi
erästä, joka iäksi on kadonnut ja jättänyt jälkeensä vaan kolkon
muiston? Eikö siinä jo surua hänelle enemmän kuin kantaa voi? Miksi
sitten kahta kauheampaa kuormaa hänelle sälytetään?
ROINILA. Siinä se nyt oli. Tuota juuri odotinkin. Sinä onneton
rakastat veljesi murhaajaa.
ANNA. En voi muuta. Omatunto soimaa, rintaa polttaa ja kirveltää kuin
tulessa,--enkä sittenkään voi muuta.
ROINILA. Ohhoo sentään, mitä surua täällä annetaankin ihmisen
lapsistaan nähdä! Eikö siinä jo kylliksi, että Eero järven pohjassa
makaa, vieläko sinunkin tähtesi on minulla murheen päiviä odotettavana?
ANNA. Iloksi tahtoisin olla sinulle, isä; mutta elämäni on kuin pimeä
pilven ranta, se varjoja vaan luo kaikkialle.
ROINILA. Ei totta totisesti, tämä ei kelpaa. Muutos tässä tulla pitää,
lailla millä hyvänsä. Ei käy muuten laatuun.
ANNA. Josko saisit mun multaan peittää, isä, parempaa muutosta emme
toivoa voi.
ROINILA. Elä puhu noin! Mikä minulle, miesparalle eteen tulisi, jos
viimeisenkin lapseni kadottaisin? Ole, Herran nimessä, ennen naimatonna
vaikka kaiken ikäsi, en välitä muusta, kun vaan tulisit terveeksi taas
ja virkeäksi.
ANNA. Sinun tähtesi tahdon koettaa, isä.
LEENA (tulee tuvasta) Mikä ihme sille Ellille on tullut, kun ei koko
päivänä palaja kaupungista? Johan tällä ajalla olisi ennättänyt sen
seitsemän kertaa siellä käydä.
ROINILA. Tosiaankin! Hän viipyy merkillisen kauvan. Mutta ehkei hän ole
saanut maitoa pikemmin kaupaksi menemään.
LEENA. Semmoista erää! Olisi hänellä ollut edes kuormallinen, mutta
kaksi pientä putinaa vaan.
ROINILA. Maltas, tuoltapa jo luulen kuulevanikin hänen äänensä.
ELLI (kulissien takana). Ptruu! Kas niin. Kiitoksia nyt vaan, Paavo.
Teitpä oikein hyvän työn kun otit minua kärryihisi. Mitä sanot? Eikö
kestä kiittää? Kestääpä hyvinkin, sillä vähintään tuntia ennemmin pääsin
sillä tavalla kotiini. Ptruu! Pidä, herran tähden, ohjaksista, Paavo,
meneehän hevosesi maantien yli. Enemmän vielä oikealle! Noin. Hyvästi,
hyvästi! (Tulee esiin, kantaen molemmissa käsissään maitohinkkuja.)
LEENA. Hevosessa pääsit ja sittenkin olet näin kauvan viipynyt.
ELLI. Elkää riidelkö, Leena, minulla on hyviä uutisia.
ROINILA. Onko Mauno saatu kiinni?
ELLI. Maunosta ei puhettakaan. Mutta tiedättekö mitä! Eero elää. Niin
totta kuin tässä seison: Eero elää.
ROINILA. Mitä sanot?
ANNA. Tapahtuuko ihmeitä!
LEENA. Eero elää! No, ei tässä maailmassa!
ELLI. Niin, voitteko ajatella kummempaa! Minä seison torilla ja mittaan
parastaikaa maitoa eräälle vaimolle, kun sattumalta luon silmäni torin
toiseen päähän ja näen Eeron juuri samassa pujahtavan kulmasta eräälle
kadulle. Totta totisesti, hinkku oli kerrassa pudota käsistäni, niin
minä sekä hämmästyin että ihastuin yhtä haavaa. Olisin heti juossut
hänen jäljessään, mutta täytyihän mun ottaa rahat maidosta ensin; ja
suurimmaksi kiusakseni oli vaimon kukkaronnauha päälle päätteeksi
mennyt umpisolmuun. Kun sitten vihdoin ja viimein pääsin rientämään
sinne päin, johon Eeron näin menneen, oli hän jo kadonnut,--ei missään
merkkiäkään enää koko miehestä, vaikka kuinka olisin tähystellyt.
ANNA. Mutta olikohan se Eero! Voi--ellet vaan erehtynyt.
ELLI. Erehtynyt? Enkö minä Eeroa tuntisi, vaikka virstan päässä! Kasvoja
en tosin nähnyt, mutta vartalo, pituus, käynti ja koko ryhti oli juuri
kuin Eeron, ja hän se oli, siitä ei mihinkään pääse.
LEENA. Kun et sentään kuulustellut paremmin.
ELLI. Enkö sitä tehnyt sitten! Juoksinhan kuin mieletön kadulta toiselle
ja kyselin kyselemistäni ihmisiltä, jotka vastaani tulivat. Yksi luuli
nähneensä ihka semmoisen miehen siellä, toinen täällä, ja minä lensin
paikasta paikkaan, mutta aina vaan turhaan. Viimein olin jo
nääntymäisilläni ja tuskin olisinkaan kotvalle aikaa jaksanut kotia
tulla, ellei Paavo onneksi olisi minua hevoseensa ottanut. Niin--tässä
on rahat maidosta, isäntä, neljäkymmentä penniä kannulta,--en saanut
enempää, vaikka olisin itkenyt.
ROINILA (panee rahat liivinsä taskuun). Ja sinä olet varma siitä, että
se oli Eero, jonka näit kadun kulmassa?
ELLI. No aivan. Ei siinä epäilemistä ollenkaan. Eero se oli, saatte
luottaa siihen. (Ottaa kinkut, jotka on laskenut maahan, ja vie ne
penkille tuvan luokse.) Näissä ei enää ole pesemistä; kaupungissa ne jo
huuhdoin hyväksi.
LEENA (kaataa niihin ämpäristä kylmää vettä). Pannaan sentään kylmää
vettä niihin, etteivät tule happamiksi.
ELLI. Mitä hyvää saisimmekaan päivällisiksi, Anna? Ehkä on hän jo kohta
täällä. Laitetaan nyt mitä parasta.
LEENA. Voipuurosta hän eniten pitää. Jokohan menen panemaan tulelle,
Anna?
ANNA. Elkäämme hätäilkö! En luule kiirettä olevan.
ROINILA (panee kirveensä ja työnsä pois). Mutta minä en saa rauhaa,
ennenkuin lähden tästä kaupunkiin. Eihän mahda niin hullusti olla,
etten siellä pojasta selkoa saa.
ANNA. Elä rupea, isä, turhia toivomaan! Pelkään Ellin pettyneen.
LEENA. Niin,--että jos hyvinkin on kaikki erehdystä vaan. Eihän sitä
tiedä. Minuakin asia vähän arveluttaa. Kuinka olisi Eero koskesta
elävänä kaupunkiin päässyt!
ROINILA. Mutta jos hän ei ole koskessa ollutkaan. Minusta on koko ajan
tuo murhajuttu tuntunut niin eriskummalliselta ja nyt rupean sitä
tykkänään epäilemään. Entä kun onkin kaikki vaan akkaväen loruja.
Hullu, kun ollenkaan otin sitä korviini. (Puuhailee edes takaisin, panee
liivinsä nappiin, hakee nuttunsa aitasta.)
LEENA. Akkaväen loruja? Eikö tässä jutussa miehet liene yhtä paljon
suutansa pieksäneet kuin akatkin. Mutta tapahtukoon mitä hyvänsä, aina
siitä vaimoväkeä syytetään.
ROINILA. Akka se kumminkin oli, joka tään huhun alkuun pani, sitä ei
kukaan voi kieltää.
ANNA. Voi, isä kulta, elä päätä sitä ennen aikojaan tyhjäksi huhuksi
vaan!
ROINILA. Ja mitä syytä sinulla on epäillä Ellin puhetta?
ANNA. Kun Mauno itse minulle tunnusti asian, kovissa tunnon vaivoissa
kuin oli.
ELLI. Mauno itse? Mitä hän puhuu?
LEENA. Milloin olisit häntä sen jälkeen tavannut?
ROINILA. Hän hourii.
ANNA. Niin, te ette tiedäkään. Silloin kuin miehet tältä tienoolta
etsivät Maunoa, tuli hän luokseni ja minä--niin, en tiedä, mikä minun
oli, mutta minun täytyi koettaa pelastaa häntä heidän käsistään.
Puoliväkisen sain hänen menemään tuonne aittaan ja vasta sitten kuin
miehet olivat niemelle päin lähteneet, päästin hänet sieltä pois.
LEENA. Herra hyvästi siunaa! Suojeliko hän veljensä murhaajaa?
ROINILA (jamaten). Niin, suojeliko! Kaikki sen Leenankin päähän menee.
Etkö näe, että tyttö on sekaisin vallan? Ja ihmekö se on? Kuinka hänen
heikko verensä voisi tätä kaikkea kestää? Lämmittäkää sauna ja
kylvettäkää ja hierokaa häntä, minä lähden nyt. (Menee kiirein askelin
vasempaan, mutta töyttää Sannaan, joka juoksujalkaa tulee samalta
suunnalta) Herran poika!
SANNA (läähättäen). Hän tulee! Hän tulee!
ROINILA. Joko? Missä? Sano pian!
SANNA. Tuolla, tuolla! Voi pahanen päivä, kuinka olen hengästynyt!
(Puhaltelee ja pitelee sivuistaan.)
ROINILA. Näitkö häntä?
SANNA. Totta kai, mistä sen muuten tietäisin. Puuh--puuh--puuh!
ROINILA. Maantietäkö hän tulee, vai oikotietäkö?
SANNA. Maantietä, maantietä. Tuossa paikassa hän on täällä. Minä juoksin
edeltäpäin teille sanaa tuomaan.
ROINILA. Hän on jo sitten varsin likellä. Kaupungista päin hän,
tiedämmä, tulee?
SANNA. Eikä,--ei! Tuolta ne tuovat häntä järveltä päin.
ROINILA. Ne tuovat? Järveltä? Eeroa? Mitä sinä horajat?
SANNA. Eeroa? Herra siunaa, kuka tässä vainaasta puhuu? Ei--Maunoa
siellä tuodaan, Maunoa--entistä renkiänne, murhaajaa,--ymmärrättekö
nyt? Pystyykö päähänne?
ROINILA. Kyllä, kyllä.--Soo--vai hän siellä tuleekin. No, se on toinen
asia.
ANNA. Tuovatko he Maunoa? Hän on siis kuitenkin joutunut kiinni?
SANNA. On kuin onkin, se koijari. Takaan minä Ollin. Hän minkä
päähänsä panee, sen myöskin perille vie. Ilman häntä nyt Mauno
kauniisti seilailisi vapaana miehenä tuolla merellä.
ROINILA. Kas poikaa. Sinnekö hän aikoi?
SANNA. No, sinne vaan. Ei hänellä pienet tuumat olleetkaan. Mutta Olli
arvasi kaikki. Viisas mies, mahdottoman viisas mies, tuo Olli. Sanotaan
hänen täällä Annaa friiastelevan. Kuinka sen asian laita lienee? Niin,
niin, tyttö! Elä yhtään ujostele! On niitä naitu rumempiakin, saati
tuommoista ruusun kukkaa. Jesta varjele! Kyllä sen arvaan, kuinka
miesten mieli sinuun palaa.
ROINILA. Mitä joutavia! Tyhjää puhetta kaikki tyyni. Ei siinä jutussa
perää ole.
SANNA. No, en minä tiedä, mutta niin kuulin vaan kerrottavan tuolla
kylällä. Eikähän sitä minulle tarvitsekaan tunnustaa, ei suinkaan.
Vaikka--ei sillä--kyllä se minulla salassa pysyisi, jos tietäisinkin,
siitä ei epäilemistä. Vai kuinka? Luuletteko, että rummuttaisin sitä
ympäri kylää?
ROINILA. Eihän toki, mistä meille semmoinen epäluulo mieleen johtuisi?
SANNA. Sitähän minäkin.
LEENA. No, ja Olli se sitten sieppasi Maunon kiinni?
SANNA. Niin, Ollihan sen teki. Kovasti oli mies riehunut ja tehnyt
vastarintaa, mutta mitä auttoi hänen, aseettoman, viittä, kuutta
aseellista vastaan,--ei ikinäs mitään. Paiskattiin maahan vaan, että
kellahti.
ELLI. Ja Mauno? Tunnustaako hän tehneensä tuon rikoksen?
SANNA. Tunnustaa? Johan nyt. Kaikkia sinä kysytkin. Koska ennen on
rikoksen tekijä rikostaan tunnustanut? Ei, häntä pitää ensin
peloitettaman, houkuteltaman, kyseltämän ristiin, rastiin ja
piinattaman. Kyllä minä tietäisin--kuulkaas, nyt ne tulevat. (Töminää
kuuluu.)
LEENA. Huuh,--oikein kylmät väreet käyvät läpi ruumiini.
ANNA (vavisten). Auta taivas!
OLLI. Ole päristelemättä siinä! Et sinä meidän kynsistämme pääse,
vaikka mikä olisi.
ERÄS MIES. Näin koreasti me vaan miestä viemme, näin.
(Mauno, Olli ja muutamia miehiä tulee esiin.)
OLLI. No, Roinila, mitäs sanotte? Eikös tuo peto ole meillä kiinni nyt?
MAUNO. Peto sinä olet itse ja petoja olette kaikki, jotka salassa
väijytte ja karkaatte monissa miehin yhden kimppuun.
OLLI. Niin, kyllä sen uskon. Sinun mielestäsi olisi, tiedämmä, ollut
parempi, jos murhaajan olisimme antaneet rauhassa karkuun päästä. Näes,
Anna, kuinka ohraisesti tuon veijarin kävi. Et taida kauppojasi katua,
vai mitä? Kyllä saisit nyt aika lailla itkua pusertaa, jos olisit hänen
kanssaan komplottiin ruvennut.
MAUNO. Kiusa ja kuolema! Ilkutko vielä? Katso, etten vimmastu!
OLLI. Ja sinun vimmaasiko me pelkäisimme. Ha, ha, ha, oikein naurattaa.
Mutta arvatkaas, hyvä väki, kuinka vallesmanninkin silmät pystyyn
käyvät, kun näkee, että peri perältäkin saimme tuon roiston kiinni. Ei
hän sitä enää ollenkaan toivonut.
MAUNO. Luulet nyt suurenkin urotyön tehneesi. Varjele meitä! Ehkä saat
tästä vielä kunniamerkin rintaasi.
ROINILA. Mauno, ilmoita meille totuus? Oletko tehnyt sen työn, josta
sinua syytetään?
MAUNO. Ettekö sitä tiedä te, jotka minun kiinni panette ja revitte minua
pahemmin kuin koiraa?
OLLI. Miks'emme sitä tietäisi?
SANNA. Samaa minäkin sanon, miks'emme sitä tietäisi.
MAUNO. No, mitäs sitten kysytte?
LEENA. Siinä sen nyt kuulit, Elli.
SANNA. Ja minä olen valmis vaikka tällä hetkellä panemaan kaksi sormea
kirjalle--
MAUNO. Pane kaikki kymmenen yksin tein.
SANNA. No, vaikka kaksikymmentä, jos niin vaaditaan ja jos Luoja olisi
minulle niin monta antanut.
MAUNO. Käytä varpaitasi lisänä, sillä siitä pulasta pääset.
SANNA. Hyi, jumalaton sinua! Ettet vähän häpeä! Varpaitaniko minä
kirjalle panisin! Kuulkaa päälle te kaikki, vieraitten miesten puolesta!
Hän herjaa lakia ja korkeaa oikeutta. Käskee minua vannomaan
varpaillani. Mutta malta sinä, sen vietävä! Kun tämä rotakollaan
pannaan, niin muistat sinä ne sanat sanoneesi, niin, muistat vaan.
Nauratko siinä vielä? Totta totisesti, hän sietäisi saada vähän
selkäänsä.
OLLI. Ehkä annamme hänelle pienen löylytyksen hyväksi aluksi.
ANNA. Katala!
ROINILA. Se on vastoin lakia ja oikeutta!
OLLI. Ei ole ketään vierasta miestä, jos jokainen lyö. Ja minä aloitan.
Tuokaa ruoska tänne, sormieni päitä jo kutiaa.
SANNA. Kas, se minulle mieleen. Kyllä minä--(Aikoo lähteä ruoskaa
hakemaan.)
ROINILA. Ei yhtään ruoskaa, sanon minä. Sinä et tiedä. Olli, että Elli
tässä väittää kaupungissa nähneensä Eeron ihka elävänä.
OLLI (peljästyy). Eeronko? Loruja!