(Roinila tulee vasemmalta.)
ERÄS MIES. Siinähän jo Roinilakin tulee. Mihin te meistä eksyitte?
ROINILA. Toimitin miehiä ruumista haromaan.
OLLI. Parempi kun olisitte antanut heidän ensin auttaa meitä murhaajan
kiinni ottamisessa.
ROINILA. Turhaa työtä. Ei suinkaan hän enää näillä meillä ole.
OLLI. On kuin onkin. Ellei maa ole häntä niellyt, luikertelee hän joko
niemellä tuolla, taikka--
ROINILA. Taikka--?
OLLI. En tiedä, onko luvallista sanoa kaikkea, mitä ajattelee.
ROINILA. Sano sinä pois vaan!
OLLI. Epäilen vähän tätä taloa.
ROINILA. Mitä?
OLLI. Jos hän olisi täällä jossakin kätkettynä.
ROINILA. Oletkos hullu?
ERÄS MIES. No, Olli, jopa sinä nyt peräti.
ROINILA. Vanha Mustiko häntä täällä suojelisi? Sekö vaan!
OLLI. Maunolla on ystävä tässä talossa. Sen tiedätte kyllä yhtä hyvin
kuin minäkin.
ROINILA. Ystävä? Tässä talossa? Hänellä, murhaajalla? Mies, ajattele
vähän, ennenkuin puhut. Tuo on hävytöntä.
OLLI. Mitä siitä noin kiivastutte! Itse minun pakoititte ilmoittamaan
ajatukseni.
ROINILA. Tiesinkö sinulle tuonlaisia päähän pälkähtävän? Tiesinkö,
sanon minä, sinun tuolla tavalla tahtovan solvaista kunniallista
taloani, jossa ei vielä ikänä ole murhaajia eikä muita pahantekijöitä
suosittu?
ENSIMMÄINEN MIES. No, sanokaas muuta. Ei muitakaan pahantekijöitä,
saatikka sitten semmoista, joka talon oman pojan on hengiltä ottanut.
TOINEN MIES. Ei noille Ollin tuumille voi muuta kuin nauraa.
KOLMAS MIES. Järjettömiä hän puhuu.
ENSIMMÄINEN MIES. Mutta kuinka kauvan tässä viivyttelemme aikaa?
TOINEN MIES. Niin, emmekö jo lähde tarkastamaan niemeä tuolla?
ROINILA. Parasta on. Menkää edellä, minäkin tulen, kun olen nuttua
muuttanut. (Menee tupaan.) (Miehet menevät oikeaan.)
OLLI (erikseen). En ole kuitti epäluulostani sittenkään. Melkeinpä
jäisin ennemmin tänne katsastamaan. (Astuu viivytellen miesten
jälkeen, tuon tuostakin vilkaisten taakseen Annaan.)
ANNA. Mitä olen tehnyt? Mitä olen minä kurja tehnyt? Veljeni murhaaja
hän on, ja minä häntä suojelen oikeuden kädeltä.
OLLI (väijyy oikealta). Minä pidän häntä silmällä kumminkin.
ROINILA (tulee samalla tuvasta). Sielläkö sinä vielä olet, Olli?
OLLI. Niin, jäin teitä odottamaan.
ROINILA. No, tule sitten tänne, että saamme välimme selväksi, ennenkuin
menemme toisten pariin.
OLLI. Olemmeko epäsovussa?
ROINILA. Vieläkö sinä kysyt! Merkillinen mies. Viskaa mitä ilkeimmän
syytöksen taloa kohtaan, eikä ole sitten asiasta tietävinäänkään. Etkö
sitäkään minään pidä, että koetat alentaa sen mainetta, jota vaimoksesi
tahdot.
OLLI. En tullut tuota ajatelleeksi. Anna näytti niin hätäiseltä, että
minussa heräsi epäluuloa.
ROINILA. Minäpä tunnen ja takaan lapseni. Hän ei ole missään yhteydessä
epäiltäväin ihmisten kanssa.
ANNA (hiljaa). Voi, minua onnetonta!
OLLI. Enkä minä olisi Annaa ruvennut ahdistamaan, jos hän vaan puolella
sanallakaan olisi luvannut minulle tulla. Mutta sitä hän ei ole tehnyt;
päinvastoin kieltänyt.
ROINILA. Luuletko tuommoisilla keinoilla saavasi häntä suostumaan?
OLLI. En suinkaan häntä siihen millään saa. Anna ei kohtele ketään niin
tylysti kuin minua. Onko ihme, jos toiseltakin viimein kärsivällisyys
loppuu? Mitä siihen sanot. Anna?
ANNA. Anteeksi, isä, anteeksi! Minä koetan olla toisenlainen. Kun vaan
tietäisin, millä voisin kaikki sovittaa. Anna anteeksi, isä!--kuule,
annathan?
ROINILA. No, no, elähän nyt suotta noin peljästy! Kas tuota! Oikeinhan
se vapisee. Rauhoitu, rauhoitu laps'kulta! Eihän tässä mitään hätää
ole.
ANNA. Lupaatkos antaa minulle kaikki anteeksi, isä? Minä teen, mitä
ikänä tahdot, niin kovaa ei ole, jota vastaan nyt nurkuisin. Olen valmis
menemään vaikka mihin--
ROINILA. Vaikka vihille?
ANNA (hämmästyen). Niin vihillekö?
ROINILA Nooh?
ANNA. Vihille tai hautaan, yhdentekevä.
ROINILA. Siinä nyt näet, Olli. Mutta lähtään jo katsomaan, mitä ne
miehet toimittavat tuolla niemellä. Taikka jos sinä menet niemelle,
niin menen minä tarkastamaan, kuinka miehet harovat. (Mutisee
mennessään.) En tiedä, miten lienee, mutta minua vieläkin epäilyttää
koko tämä juttu.
OLLI. Tuletko sinä jo lauvantaina pappilaan, Anna?
ANNA. Kuinka isä tahtoo.
OLLI. Kyllä hän aina tahtoo, tietäähän sen.--No, ja sinä olet nyt sitten
morsiameni, vai kuinka? Jeeperi, pianpa se kävikin. Kai sinä vaan totta
puhut, ettet pilkkaa.
ANNA. Luuletko minun tällä hetkellä olevan niin leikkisellä tuulella?
OLLI. Et siltä ainakaan näytä.--Mutta tokkohan minä maltankaan lähteä
tästä niemelle, kun olisi paljon hauskempi jäädä tänne kaunista
morsiantaan hyväilemään. Mitä sanot, Anna? Eikös se sinustakin olisi?
Tules tänne likemmäksi.
ANNA. En--en ikinä.
OLLI. Noo,--mitä sinä suotta ujostelet? Tule nyt vaan!
ANNA. Mene niemelle, Olli!
OLLI. Enpäs menekään, ennenkuin saan sinua vähän likistellä.
ANNA. Mutta he päästävät Maunon karkuun käsistään.
OLLI. Peijakas, sinä olet oikeassa. Sen he saattavat tehdä. Olin jo
vallan unhottaa. (Katsoo Annaan.) Kun täytyy jättää juuri hauskimmalla
hetkellä. Mutta kostoa ensin tuolle roistolle, onpa päiviä sittenkin
vielä. (Menee oikeaan.)
ANNA. Mene,--mene iäksi! Tuhatta vertaa ennemmin hautaan kuin sinun
omaksesi. Kuinka minä häntä inhoon!
MAUNO (koputtaa ovea). Kuinka kauvan minua kiusataan täällä?
ANNA (kavahtaen). Nyt hän voisi päästä heidän näkemättänsä. (Aukaisee
oven.)
MAUNO. Joko he ovat menneet?
ANNA. He ovat niemellä tuolla. Jos kiiruhdat, niin voit heitä välttää.
MAUNO. Sinä pidät minua siis paljon väkevämpänä Ollia, koska niin
pelkäät meidän yhteen joutumista.
ANNA. Elä menetä aikaa turhilla puheilla! He saattavat palata milloin
hyvänsä.
MAUNO. Yhä vaan noin kärkkäästi tahdot minusta päästä. Ja minulle ero on
niin vaikea--niin äärettömän vaikea.
ANNA. Voi miksi viivyttelet? Tuolta luulen jo kuulevani ääniä.
MAUNO. Ethän ole minulle enää vihainen, Anna? Sano, ethän ole! Näes, se
antaisi minulle kumminkin vähäisen lohdutusta tänlaisena hetkenä,
jolloin jätän kaikki, kotomaani, sukuni, ystäväni, tuttuni,--kaikki,
kaikki, mitä tähän saakka olen rakkaana pitänyt.
ANNA. Mauno,--vie minut mukanasi! Vie minut pois täältä, kauvas, kauvas
pois! Tee se, nyt heti, tällä hetkellä aivan! Elä viivyttele, lähtään
pian, pian ennenkuin he palajavat tuolta niemeltä!
MAUNO. Mitä on tuo puhe?
ANNA (tointuen). Ooh niin, olenko järkeni menettänyt, vai paha henkikö
minua yhä syvemmälle vajottaa?
MAUNO. Pilkkaako sinä minusta teet, vai--?
ANNA. Niin, tietysti, etkö sitä kohta ymmärtänyt. Olen niin leikkisellä
tuulella. Todeksiko sen otit?
MAUNO. Ei, niin hullu en kumminkaan ollut, vaikka typeryydessäni olen
toivonut sinun kylmässä sydämmessäsi löytäväni pienen pientä hellemmän
tunteen oiretta. Nyt viimeinkin huomaan sen turhaksi. Jos sinulla
sydäntä on lainkaan, on se kovempi kuin kivi tuossa. Ja nyt jätän sinun
rauhaan. Jää hyvästi--ainaaksi! (Menee kiivaasti vasempaan.)
ANNA (vaipuu kivelle). Hän on poissa--poissa! Mennyt on nuoruus, elämä,
toivo, rakkaus. Mennyt on kaikki, kaikki!
(Esirippu alas.)