LEENA (on asettanut pestyt astiat kumoon penkille ja menee tupaan).
SANNA (erikseen). Hän meni kahvia keittämään. Ymmärsipä viittaukseni.
OLLI. Saat kiittää onneasi, Anna, ettet yhtynyt Maunoon. Taisipa se jo
vähällä olla.
SANNA. Herra jesta poonaa, eihän nyt kumminkaan! Aioitko sinä
tosiaankin hänen ottaa, Anna? En minä ole tuota tiennytkään.
ROINILA. Mitä te joutavia. No, Elli, eikö nuttua löydy?
ELLI (tuo nutun aitasta ja antaa sen Roinilalle).
ROINILA (panee nutun päälleen). Niinpä lähdemme sitten. Tule sinäkin
mukaan, Olli!
OLLI. Mennään vaan.--Sanna!
SANNA (katsoo toisaalle eikä ole kuulevinaankaan).
OLLI. Sanna!
SANNA. Mikä on?
OLLI. Vallesmanniin. Noh, kiiruusti nyt!
SANNA (istuu vaan levollisena). Mitäpä siellä minulla juuri tehdään?
ROINILA. Totta sinun tulla pitää. Kuinkas muuten.
SANNA (vilkkuu tuvan oveen). Menkää edellä, tulemmahan sitten jäljessä,
kun olen tässä ensin vähän aikaa levännyt.
OLLI. Eihän sinne pitkä matka ole. Lähde nyt vaan ja huokaa siellä
sitten!
SANNA. Tuopa vasta kiusan kappale on. (Menee tuvan ovelle ja katsoo
sisään; imelästi.) Mitäs se Leena siellä toimittaa?
LEENA (tuvasta). Yhtä ja toista. Ainahan talossa toimia riittää.
SANNA (nurpeasti paiskaa oven kiinni). Vai niin! (Erikseen.) Ei valkeata
piisissä eikä pannua näkyvissäkään. Kehtaavatko tosiaankin antaa mun
mennä, kahvipisaraa suuhuni saamatta. (Ääneen.) Täytynee tästä sitten
lähteä, että joutuu kotiakin kahvia juomaan. (Katsoo Annaan, joka häntä
ei huomaa, ja jatkaa kovemmalla äänellä.) Täytynee tästä sitten lähteä,
että joutuu kotiakin kahvia juomaan.
ANNA. Niin, ehkä on parasta.
SANNA (erikseen). Ehkä on parasta, ehkä on parasta! ehkä on parasta!
Sen nyt sain palkakseni. Kyllä minä tässä kauvemmin--! En mokomia ole
ennen nähnyt. Toinen heidän sijassaan olisi jo vähemmästäkin kestittänyt
ja kahvittanut, mutta nämä--! Antaahan olla. (Ääneen.) Hyvästi jääkää!
Jos poikkeette joskus Sillankorvaan, niin eipä mahda Sanna niin köyhä
olla, ettei hänellä olisi teille mitään suuhun annettavaa. Tarjoisin
Hokmannin roppia kumminkin, ellette joutuisi kahvia odottamaan. (Katsoo
hetken ikään kuin odottaen.) Hyväst' hyväst'! (Mutisee mennessään.)
Olkoot! Minä en heidän kahvikuppinsa vaivanen ole. (Vasempaan.)
ELLI. Anna, eiköhän tämä olekin jotain kauheata unta vaan.
ANNA. Jospa olisikin unta! Mutta ei, mitä kuvittelemme turhia, unta se
ei ole.
ELLI. Sunnuntaina vielä niin raikas ja iloinen, ja nyt kankeana, kylmänä
järven pohjassa. Voi, kuinka on Jumalakin niin armoton, että sallii
tuommoista tapahtua! (Itkee.)
ANNA. Elä, Elli, elä, eihän tässä itkeminen auta! Ja kuka tietää, onko
tuossa kaikessa sittenkään perää?
ELLI. Miks'ei siinä ole? Semmoinen tulinen luonto kuin Maunon, voi siitä
ajatella mitä tahansa. Hyvä oli, että sinä Anna aina kohtelit häntä noin
kovuudella. Sen hän ansaitsikin. Ei ollut yhtään liikaa.
ANNA. Mene pois ja jätä minut rauhaan!
ELLI (erikseen). Kuinka kovaluontoinen hän on! Ei vedenpisaraa hänen
silmistään vuoda veljen tähden. (Menee tupaan.)
ANNA. Minä se olin, joka kiihoitin häntä! Minä, minä kurja se olin,
joka sain hänen noin sokeaan vimmaan. (Hetken ääneti.) Mutta ehkä on
kaikki vaan erehdystä--kauheata erehdystä. Taivaan suuri luoja, salli
sen niin olevan! Voi, kuinka on tuskallista olla tänlaisessa
epätiedossa! Mistä saisin varmuutta, varmuutta ennen kaikkia?--Mauno
murhaaja! Ei, olenko minä järjeltäni? Kiivas, hurja, raivokas, mutta
murhaaja ei. Ei ikipäivinä, ei!--Hiljaa, siellä tulee joku. Tuodaanko
jo uusia tietoja--uusia todistuksia? (Puristaa molemmin käsin
rintaansa.)
MAUNO (tulee reippaasti vasemmalta). Anna! Kiitos luojan, että sain
sinua vielä tavata.
ANNA. Mauno--sinäkö se olet. No, nythän kaikki selvenee. Jumalan kiitos!
En tahdo vielä uskoa silmiäni, mutta olethan siinä kumminkin.
MAUNO. Olenhan minä tässä,--minä tyhmä, kunnoton, kelvoton ihminen,--
pakana, turkkilainen--niin--en tiedä enkä tunne niin pahaa sanaa, joka
minulle olisi tarpeeksi huono. Mutta kirottu olkoon tuo linnun piimä,
tuo helvetin tulijuoma, joka järjen mieheltä vei ja teki hänen pedoksi,
oikein ulvovaksi sudeksi,--niin, kirottu olkoon se liemi, iän ikuisiksi
ajoiksi, sanon minä.
ANNA. Totta siis kaikki!
MAUNO. Totta--totta! Totta, että minä olen suurin heittiö maailmassa.
Että ansaitsisin tulla hirtetyksi. Niin juuri, hirtetyksi. Mutta
olkoon--enhän siitä oikeastaan tullut sinulle puhumaan. Ne viat selvitän
kahden kesken oman itseni kanssa, näes, Anna, minä en voinut lähteä
täältä, ennenkuin sain sinua vielä kerran nähdä, ja kuulla, että annat
minulle anteeksi, ettet minua vihaa, vaikka sinulla tosin olisi siihen
syytä. Tiedätkös, kun kaksi vuorokautta samoilin metsiä tuolla
rauhattomana, niin päätinpä vihdoin lähteä täältä pois, lähteä kauvas
merille, kuulumattomiin. Anna minulle ystävällinen sana, yksi ainoa
vaan, sitten lähden. Täällä en voi hetkeäkään olla enää, maa polttaa
jalkaini alla.
ANNA. Mitä minusta tahdot? Anna mun olla!
MAUNO. Mitäkö tahdon? Enkö sitä jo sanonut? Jäähyväisiä tulin sinulta
ottamaan, ikuisiksi ajoiksi. Anna, tämä on eron hetki. Ja nyt sen
tiedän, liian korkealle minä tavoitin, kun sinua rakastin--
ANNA. Vaiti, onneton! Rohkenetko ja julkeatko vielä rakkaudesta puhua?
MAUNO. Niin, se on totta, semmoisia sanoja en saa sinulle enää lausua,
nyt vielä vähemmän kuin ennen. Anna minulle kätesi sovinnon merkiksi,
Anna, ennenkuin lähden.
ANNA. Pois minusta, pois!
MAUNO. Niinkö kova sinä olet? Vaikka tiedät, ettemme enää koskaan
toisiamme tapaa. Anna, Anna, elä tuomitse, elä ole liian ankara! Sinä et
tunne miehen luontoa, etkä tiedä kuinka kovaa tuo taistelu on intohimoa
vastaan. Ei ole niin kumma, jos jonkun kerran tappiolle joutuu, kukapa
on vahingon veräjälle päässyt. Mutta katumusta ja parannusta kun
tekee, niin voihan siitä ihminen vielä nousta. Suo minulle anteeksi,
Anna, sitä vaan pyydän.
ANNA. Anteeksi! Juuri kuin sillä kaikki hyväksi muuttuisi! Ei, mene
pois, minä vihaan ja inhoon sinua.
MAUNO. Sekö viimeinen sanasi?
ANNA. Parempaa et ole ansainnut.
MAUNO (hetken ääneti). Sanoinko sinulle, etten palaja koskaan, kun
täältä nyt lähden?
ANNA. Kuulin tuon jo.
MAUNO. Koko elämässä emme enää toisiamme näe.
ANNA. Oi, josko se ei olisikaan ikinä tapahtunut.
MAUNO (taas hetken ääneti). No niin, minä teen niinkuin tahdot. Jää
hyvästi, Anna!
ANNA. Jumalan haltuun!
OLLI (viheltää loitompana). Tänne miehet, ohoi!
ÄÄNIÄ. Tääll' ollaan. Ohoi!
OLLI (niinkuin ennen). Näettekö, tuo on Maunon puukko, minä sen tunnen,
ja vereksiä jälkiä, hän ei ole täältä kaukana.
ANNA. Taivaan tähden--he tulevat. Onneton, kuuletko, he tulevat.
MAUNO. Niin, kuulenhan sen. Ne etsivät minua, Olli on kostonhimoinen.
No, antaapa heidän tulla. Tässä syntyy tuima ottelu.
ANNA. Pakene, Mauno, pakene, eiväthän ole sinua vielä nähneet. Voi,
pakene pian!
OLLI (niinkuin ennen). Katsokaa tarkkaan pensaat ja puut!
ÄÄNET. Kyllä. Kiinni hän nyt joutuu, ei auta mikään.
MAUNO. Hyvästi, Anna! Minä lähden heitä vastaan.
ANNA. Ei, ei, elä, Jumalan tähden, mene! Hukassa olet, jos joudut
heidän käsiinsä.
MAUNO. Minäkö! Ei hätää. Vielä on voimaa käsivarsissani. Tulkoon vaikka
itse paholainen kimppuuni, en pelkää.
OLLI. Jäljet vievät taloon päin. Joutukaa, miehet!
ÄÄNET. Ei hän hullunakaan taloon kumminkaan liene mennyt.
ANNA (tarttuu Maunon käteen). Mauno, tuolta aitasta he eivät tiedä sinua
etsiä.
MAUNO. Minäkö piiloon noita? Olenko minä jänis?
ANNA. Tule, tule, Mauno, joudu! He ovat täällä,--voi, silmänräpäyksessä
he ovat täällä ja näkevät sinun. Elä inttaile, Mauno, vaan tottele
minua!
MAUNO. Ei, elä pyydäkään! Sen verran minussa kumminkin ylpeyttä on,
etten tuommoisia nahjuksia pakoon lähde.
OLLI (niinkuin ennen). Hän on mennyt joko niemeen tuonne taikka taloon.
ANNA. Nyt he jo ovat täällä. Voi, Mauno, sinä et minua rakasta, et
vähääkään--
MAUNO. Enkö minä sinua rakasta, Anna?
ANNA. Et, sitä et tee, koska tuskaani et sääli.
MAUNO. Tuolla sanalla saat minun vaikka hirteen. (Menee pätevästi
aittaan.)
ANNA (sulkee oven,--panee avaimen taskuun). Jumalan kiitos!
(Olli ja useita miehiä tulee vasemmalta.)
OLLI. Onko häntä nähty? Sano pian!
ANNA. Ketä onko nähty?
OLLI. Maunoa, tietysti, ketäs muuta.
ANNA. Niinkö Maunoa?
OLLI. Niin, niin, häntä juuri, veljesi murhaajaa, tuota konnaa.
Vallesmanni käski ottamaan häntä kiinni, jos vaan käsiin saadaan, ja
hetki sitten on hänen nähty kiertävän metsää tässä lähellä.
ANNA. Vai niin!
OLLI. Oletko kaiken aikaa oleskellut täällä kartanolla?
ANNA. Olen.
OLLI. Etkö ole huomannut hänen kulkevan tuosta ohitse niemeen päin? Etkö
kuullut askeleitakaan?
ANNA. En.
OLLI (katsoo häneen epäillen). Sepä merkillistä.
ANNA. Merkillistä? Kuinka niin?