SANNA. Tuopa oli juuri kuin minun suustani.
ROINILA (nousee). En ymmärrä, mitä tästä pitää ajatella.
SANNA. Minä jo sanoin silloin, kun Mauno tähän taloon tuli: no kaikkia
hulttioita ja maan kulkijoita se Roinilakin taloonsa vetää. Niin, kyllä
sen Anttikin muistaa, että minä niin sanoin. Ja niin ylpeäksi oli se
mies paisunut, ettei hän hyvää päivää minulle tehnyt, kun tiellä vastaan
tuli.
ANNA. Voi, elkää, elkää puhuko enää! Otetaan asiasta edes selvä ensin,
ja tuomitaan sitten vasta.
ROINILA. Niin, eihän se puhumisesta parane.
LEENA. Hyvät ihmiset, kuka olisi voinut tätä tämmöistä ajatellakaan?
Mutta semmoista se viina tekee.
SANNA. Niin, sanos muuta, semmoista se viina tekee. Ja pohjalaiset kun
ovat päissään, niin ne ne vasta kamalia ovat. Ei muut mitään niihin
verraten. Ilman minutta--
ROINILA. Elli, tuo pyhänuttuni aitasta!
SANNA. Menette kai pappilaan ilmoittamaan poikanne kuolemaa?
ROINILA. Vallesmanniin menen, ja sinä saat tulla sinne myöskin.
SANNA. Vallesmanniinko? Vai niin, vai vallesmanniin. (Istuu.) Ohho,
täytyy sitä vähän huoatakin. (Erikseen.) Eivätköhän nuo aio edes
kahvikuppia tarjota minulle kaikista vaivoistani. (Rykii; ääneen.)
Kylläpä nyt olenkin väsyksissä. Arvaa sen, tämmöisen matkan kun saa
kävellä. Ja Ollilla semmoinen kiire, ettei malttanut antaa minun
kahviakaan keittää, vaikka juuri olin pannua tulelle panemassa, kun
hän sisään astui. (Kädet ristissä sylissä, keikuttelee ruumistaan eteen
ja taakse.)
ROINILA. Etkö sinä kuullut, Elli? Nuttuani minä pyysin.
ELLI (on kuin houreissa). Nuttua?
ROINILA. Niin, niin; joka hiljan tehtiin.
ELLI. Enhän minä muista.
ROINILA. Sinähän sen juuri veit aittaan. Mene hakemaan sieltä, johon
panit.