ANNA. Maunoko murhannut--? Ei! Sinä valehtelet, katala, ilkeä ihminen,
sinä valehtelet--minä sanon sen--sinä valehtelet... Elkää häntä
uskoko,--isä, elä toki ota korviisikaan mitään tuommoista!
OLLI (ottaa lakin povestaan). Tunnettekos tätä lakkia?
ROINILA. Se on Eeron.
LEENA (lähestyen). Ja aivan märkä.
ROINILA. Puhu!
OLLI. Tuoltapa se Sannakin viimein tulee. Puhukoon hän nyt vuorostaan.
SANNA (elävä liikunnoiltaan, liukaskielinen. Hänen tuuhea, pörröinen
tukkansa valuu tuon tuostakin alas otsalle ja molemmin käsin työntää
hän sitä takaisin huivin alle ja korjailee huivin solmua.) Niin, hyvää
iltaa taloon ensin, hyv'iltaa teille kaikille! En muista aikaakaan,
koska olen teitä viimeksi nähnyt, Roinila, enemmän kuin Annaakaan.
Herran terttu, kuinka kauniiksi ja soreaksi hän onkin tullut. Niin, mitä
olen aina sanonut, minä! Roinilan Annan vertaista ei vaan ole koko
kylässä, ja onneaan kiittää, ken hänen saa.
ROINILA. Jättäkää jo tuo, eihän se tähän kuulu!
SANNA. Antakaa ma puhun, koska kerran suun vuoro on annettu. Olli
vakuuttikin kaiken aikaa tiellä tullessamme: muista nyt, että kerrot
kaikki tyyni, ettet unohda etkä jätä mitään pois. Niin, eikö ole totta?
Elä yhtään irvistele, sen sinä sanoit, ja lupasit vielä--
OLLI. Perhana olkoon, ellet tuki suutasi nyt, tai puhu mitä tiedät
sunnuntai-illan tapauksista, niin minä sun--
SANNA. Sunnuntai-illan? Sano yön, sillä sen mukaan kuin otava näytti,
oli puoliyö jo mennyt. Ja kuu paistoi niin heleästi, ja vesi välkkyi
kuin hopea ikään. Mutta koski se kohisi, se kohisi niin että oli kamala
olla, ja minä sanoin Antille ja koko edellisen päivän olin jo samaa
hokenut: pane mieleesi, minä sanoin, tuo kohina ei ikipäivinä hyvää
tiedä, minä sanoin; ja sano minua valehtelijaksi, ellei koski kohta
veroa vie, minä sanoin. Mutta Antti--hän on nyt aina tuommoinen
mörökölli, niinkuin tiedätte,--hän vaan sanoi: ole rupattamatta, hän
sanoi. Niin, vaan nytpä nähdään, olenko minä suotta tähän elettyyn
ikääni Sillankorvassa asunut, etten minä kosken tapoja tietäisi. Ja
entä varikset sitten! Kuinka ne rääkkyivät kaiken sunnuntaita,--voi sun
pahanen päivä! En ikinä vielä ole mokomata kuullut. Ja minä sanoin:
outoja kuuluu, jos eletään, minä sanoin, ja eikös pitänyt tuon noin
toteen käymän!
LEENA. Niin, olen minäkin sen monesti pannut merkille, ettei variksen
rääkkyminen hyvää tiedä.
ROINILA. Asiaan, herran nimessä, asiaan! Elkää kiusatko minua enää.
SANNA (jamaten). Asiaan, asiaan! Missä nyt luulette oltavan sitten,
ellei asiassa? Kaikkihan ne asiaan kuuluvat, niin variksen rääkkyminen
kuin koskenkin kohina. Ilman kosken kohinaa en varmaan olisi
herännytkään, enkä tietäisi tällä hetkellä koko tapauksesta mitään.
Kauvan aikaa makasin ensin hiljaa ja kuuntelin. Sitten nykäisin Anttia
kylkeen ja sanoin: kuules, minä sanoin, kuules tuota koskea. Mutta
hän,--kun viimeinkin sain häneen vähän henkeä--örisi vaan: mene
helvettiin ja anna minun maata! Niin totta tosiaankin tuo pakana sanoi
ja kääntyi sitten toiselle kyljelleen ja kuorsnasi niin, että seinät
tärisi, enkä voinut siltä enää kosken kohinaakaan kuulla. No, ei muuta,
minä kapuan ylös vuoteelta ja menen akkunaan, ja silloin näen samassa
jotakin liikettä sillalla. Minä sieppaan hameen korviini, ryntään ulos
ovesta ja alas rantaan ja mitä luulettekaan minun näkeväni. Kaksi
miestä seisoo nojautuneena sillan aitaan ja katselivat alas koskeen, ja
uskotteko sen, heti paikalla minä osasin päättää, ettei ne oikeita
ihmisiä olleet.
ROINILA. Entäs sitten?
SANNA. Niin sittenkö? Niin no, sitten sanoo heistä toinen: »sinne se
meni, eikä takaisin tule», johon toinen vastaa: »kyllä siitä pahasta nyt
pääsit», ja sen jälkeen he hyppäävät rattaille ja ajavat täyttä laukkaa
pois. Niin tekivät, ja asia pitää oleman tosi, vaikka tuossa paikassa
minun valalle veisitte.
LEENA. Ohhoo sentään tätä maailmaa!
ROINILA. Jatka, jatka!
SANNA. Toisen miehen heti tunsin, se oli Matti, tuo vanha roisto, mutta
toista en voinut keneksikään päättää, ennenkuin Ollilta kuulin Maunon
äkäpäissään lähteneen talostaan; silloin minulle kohta valkeni että
Mauno se juuri olikin toinen heistä eikä kukaan muu.
ANNA. Mutta ehkä se olikin joku toinen?
OLLI. Kylläpä kuulet. On niitä tässä kylässä miehiä, jotka tietävät
kertoa, minkälaisessa raivossa Mauno oli ollut sinä yönä.
ROINILA. Entä lakki?
LEENA. Niin, lakki? Mistä sen löysit?
SANNA. No noh, malttakaahan nyt, kyllä siihen vielä tullaan. Joku
toinen, sanoi Anna? Ei maar minua niin petetä. Näinhän miehet omilla
silmilläni, Ja Maunon olen tuntenut aina siitä, kun hän Pohjanmaalta
näille tienoille tuli.
ROINILA. Asiaan!
SANNA. No niin! Kun nuo konnat olivat ajaneet pois, nousin minä pensaan
takaa, johon olin kyyristynyt, ja juoksin kosken rantaa alas, ja vaikka
kuu samassa meni pilven taa, näin kuitenkin niin selvään kuin teidät
tässä nyt ihmisen ruumiin nousevan veden pinnalle, mutta virta vei sitä
mukanaan kauvemmaksi, ja sitten se taas näytti vajoavan alas.
ELLI. Taivahan vallat!
SANNA. Minä oikein värisin pelosta ja vihasta, kun, näette, olin aivan
pahasillani, ei kuin hame vaan korvissa, ja kun ulkonakaan ei enää ollut
mitään nähtävää, riensin aika hamppua takaisin tupaan. Mutta sielläkös
vasta sain repiä Anttia, ennenkuin sain häntä sikeästä unestaan
toipumaan, voi sun Taavetti kuitenkin! Hän kun kuuli asian, ymmärsi
kohta hirmuisen rikoksen tapahtuneen, ja kielsi minua kiven kovaan
kenellekään mitään puhumasta, uhkasipa, ruoja, antaa vielä aika
selkäsaunan, jos vaan sanaakaan hiiskuisin koko jutusta. Hän, näette,
pelkäsi vietävän meitä vieraiksi miehiksi ja sen semmoista. Ja ellei
vaan Olli olisi antanut hänelle vähän juomarahaa, niin totta vie, en
minä olisi tohtinut suutani avata, vaan huomenna tänäpänä olisi asia
salassa pysynyt.
OLLI. Niin, minä kun Sannan puheista ymmärsin, että he jotakin
tiesivät, niin päätin ottaa siitä selvää, lailla millä hyvänsä.
ROINILA. Mutta lakki, lakki?
SANNA. Niin, lakki! Sen löysin seuraavana aamuna kahden kiven välistä
kosken rannalta. Onhan se Eeron? Niin, siinä näette nyt, olenko oikeassa
vai en. Kyllä ne minua aina juoruttelijaksi haukkuvat--ja sanovat minun
kaikkia urkkivan ja tietävän enemmän kuin kukaan muu. Mutta olisikohan
vaan joku unikeko ollut niin kepperä nousemaan lämpöseltä vuoteeltaan ja
alasti juoksemaan yökylmään. Eikä ilman minutta olisi ikipäivinä asiasta
selvää saatu, vaan se olisi painunut ihan kuin kaivoon, uskokaa, jos
tahdotte.
LEENA. Hoh, hoi! Sen verran ihminen tietää. Ja niinkuin sitä Maunoa
pidettiin hyvänä tässä talossa. Siinä nyt maksoi palkan.
OLLI. Kyllä minä tiesin, että hän oli suuri koira, vaikka hän taisi sen
niin hyvin peittää.
ANNA. Itse voit olla koira.