ANNA. Miksi juuri pahinta ajattelisimme?
ELLI. Mutta jos todellakin joku onnettomuus on häntä kohdanut.
Leena--mitä luulette?
LEENA. Eihän sitä voi varmasti päättää, mutta niin vaan arvelen.
Semmoista elämää täällä pidettiinkin viime pyhänä kaiken päivää,
korttia lyötiin, tanssittiin, rallatettiin. Ei Jumala semmoista
rankaisematta jätä, ei kuuna päivänä.
ELLI. Voi, jos olisimme tienneet sen niin suureksi synniksi!
LEENA. Enkö minä varoittanut monta kertaa, mutta eipä oltu puhettani
kuulevinaankaan.
ELLI. Niin varoitittehan, se on tosi.
LEENA. Ja ottiko yksikään sanoistani vaaria? Eläs vielä. Oletteko
kuulleet, kuinka kauheasti nuoret miehet olivat juoneet sinä yönä?
ELLI. En minä ole mitään kuullut.
ANNA (nousee levottomana kävelemään). Mitä niistä kaikista jutuista!
Ovatko ne tosiakaan, eihän sitä tiedä.
LEENA. Syrjälän Anna-Sohvi minulle niistä kertoi. Hän oli samana yönä
sattunut olemaan nuotalla Aapelin kanssa ja kauvas järvelle oli niitten
jumalaton meno kuulunut tuolta niemeltä.
ELLI. Voi, hyvä Jumala, kuitenkin, minkälaisia ne miehet ovat!
LEENA. Ja sielläkös oli riidelty ja tapeltu niin armottomasti, että nämä
jo pelkäsivät miestappoa tai muuta tuhoa tapahtuvan ja soutivat kesken
nuotan vetoa kiireimmiten rantaan.
ELLI. Herran tähden, olikohan Eero mukana? Entä jos ovatkin hänen--?
ANNA. Johan sinä nyt vallan, Elli. Kuinka tuommoisia mieleesi juohtuu?
Menivätkö hätään, Anna-Sohvi ja Aapeli, totta vissiin!
LEENA. Vielä vain, eihän ne arvon niin hulluja olleet, että menivät
sinne sekaantumaan. Kiittivät, kun pääsivät pois. Anna-Sohvi sanoi,
ettei hän saanut uneen kiinni sinä yönä, ennenkuin oli kymmeneen
kertaan lukenut »Isä meidän».
ELLI. Leena kulta, mitä meidän tulee tehdä? Ettekö tiedä neuvoa?
LEENA. Vastaika neuvoja kysellä. Mikä on tehty, se on tehty ja olipa
mieli sitten musta tai valkia, ei tehtyä tekemättömäksi saa. Ja
Maunohan se kuului olleen, joka miehet semmoiseen villiin sai sinä yönä.
Tarvitsee niitä pohjalaisia puukkojunkkaria ottaakin palvelukseen! Jo
minä noin itsekseni aina ajattelin, että antaahan olla, kuinka kauvan
tuo Maunokin jaksaa luontoaan hillitä. Mutta en huolinut puhua mitään,
kun häntä kaikki niin suosittelivat.
ANNA. Mitä pahaa hän nyt sitten on tehnyt? Ettehän tiedä oikeastaan
mitään, ja kuitenkin olette valmiit kohta tuomitsemaan.
LEENA. Vai ei tiedetä! Perästä kuuluu, sanoi torven tekijä.
ROINILA (tulee oikealta). Ei Eeroa vaan ole kuulunut?
LEENA. Ei ole.
ROINILA. Siunaa ja varjele sitä poikaa, missä oleskelee hän? (Ottaa
lakin päästään ja pyyhkii paidan hialla otsaansa.) Ei silmiään ole hän
näyttänyt, sittenkuin lähti Maunoa etsimään, niinkuin sanoi. Se oli
sunnuntai-iltana ja nyt on jo torstai. En ymmärrä, mitä tästä on
ajatteleminen. (Kävelee edestakaisin.)
ANNA (ottaa neulomatyönsä ja istuu kivelle).
ROINILA. Ellei vaan Mauno, riiviö, ole vietellyt häntä juomaan.
ANNA (säpsähtää, viskaa työnsä ja peittää kädellä silmiään).
ROINILA. Pahaa pelkään. Varmaan ovat he yhdessä menneet kaupunkiin ja
taivas tiesi, mitä elämää he siellä pitävätkään. Juovat, mellastavat,
tappelevat--(istuu penkille lähellä porttia.) Perhana, kuinka minua
harmittaa! Olisivat nyt tässä, niin pieksäisin heidät mäsäksi, se on
totinen tosi.
ELLI (epäillen). Mutta ei Mauno mikään juomari ollut,--eikä Eero liioin.
ROINILA. Mistä sinä tiedät, huitukka, mitä he olivat tai mitä he eivät
olleet?
ELLI (painaa päänsä alas; on vaiti).
ROINILA. Luulet heitä jo hyvinkin tuntevasi, kun muutaman viikon olet
talossa ollut. Mitä sinä heistä tiedät, sano!
ELLI (hiljaa). En mitään.
ROINILA. No, elä sitten puhu!--Enkähän juuri väitäkään, että ennen ovat
juoneet, mutta kuka tietää, mikä heidän päähänsä on voinut pistää.
Monta on mutkaa matkassa, monta Mattia maantiellä, varsinkin nuorilla
miehillä. (Pyyhkii otsaansa ja nousee kävelemään.) Siellä olen nyt
kyntänyt kaiken päivää ja kuumuuteen olen ollut nääntyä. Työtä olisi
enemmän kuin papilla joulun pyhinä ja miehet ovat huutheikkarissa. Ei,
päin mäntyyn käy tässä kaikki. (Katsoo Annaan.) Nooh--eikö tahdo tuo
häkä lähteä päästäsi, vai?
ANNA (ottaa työnsä ja alkaa neuloa).
ROINILA. Oletko tullut mykäksi, tai mikä sinua riivaa, kun et saa
sanaakaan suustasi?
ANNA. Ei ole minulla mitään puhuttavaa.
ROINILA. Eikö ole sinulla mitään puhuttavaa, eikö mitään? Mutta kun
minä tahdon sinua puhumaan, niin sinun täytyy puhua, kuuletkos, sinun
täytyy. Mielinpä näyttää, saanko lapsiani tottelemaan, vai enkö.
ANNA. Isä kulta, elä lisää tätä ikävyyttä tuommoisella
tyhjänpäiväisellä riidalla!
ROINILA. Lisäänkö minä, sanoit? Tyhjänpäiväisellä riidalla? Kyllä
tästä annan kohta tyhjänpäiväisiä. (Istuu.) Menetkös laskemaan kaljaa
siitä!
ANNA (menee tupaan).
ROINILA. Aivan tästä tahtoo ihminen harmiinsa haljeta. (Pyyhkii
otsaansa). Kun tuossa akkaväessä sitten olisi edes sen verran kuntoa,
että kyntämään kykeneisi. Mutta mitä vielä.
LEENA. Miehillepä Jumala sen työn on määrännytkin. Niinkuin luemme
raamatussa: surulla pitää sinun elättämän itses maasta kaiken elinaikas.
ANNA (tuo kaljaa puutuopilla).
ROINILA (juo kauvan ja nielee pitkään). Ahha! (Pyyhkii suutaan.)
Hapanta sekin oli.
ANNA (vie tuopin takaisin tupaan).
LEENA. Kaljako hapanta? Ei maar olekaan. Eilen sen vasta teinkin, millä
ajalla se jo sitten olisi ennättänyt hapata? Elkää moittiko minun
kaljaani, sillä minä tiedän, ettei kukaan tässä maailmassa tee parempaa
kaljaa kuin minä, tuskinpa niinkään hyvää. Jaaah, tuskinpa niinkään
hyvää. Se on vissi, kuin amen kirkossa.
ROINILA. Sanot, mitä sanot, mutta hapanta se vaan on.
LEENA. Hyvät ihmiset, kuulkaas nyt tuota. Mutta minäpä otan kaikki
kyläläiset maistamaan kaljaani, niin saatte kuulla, onko se hapanta.
Minun tekemääni kaljaa ei vielä ikinä ole moitittu, sillä se on aina
ollut niin hyvää kuin kalja olla voi, sen ovat kaikki sanoneet. Kysykää
Kuokkalan Maija-Liisalta ja Tanikkalan emännältä, joita ennen olen
palvellut, ellette minua usko.
ROINILA. Kyllähän akoilla juttuja riittää, vaivainen niitä kaikkia
kuunteli.
LEENA. Akka voitte itse olla, mutta minä en ole mikään akka.
ROINILA. Mikäs sitten? Vanha piikako?
LEENA. Minä olen se, mikä minä olen, eikä tarvitse kenenkään minua
haukkua. (Itkee.) Pois menen koko tästä talosta, koska tässä tänlaista
elämää ruvetaan pitämään.
ROINILA (jamaten). Niin, voi, voi! Kas tätä nyt. Jo on muka syytä itkeä.
Mutta tietäähän sen, akka ei lakkaa torumasta, ennenkuin itkee, eikä itä
tuulemasta, ennenkuin sataa.
LEENA. Kuka tässä lienee toran alkanut, tekö vai minä, sanokaapas! Vaan
töitäni en anna moittia, koska tiedän, ettei ole syytä, ei vähääkään.
Tai voitteko sanoa, että kertaakaan on ollut sanan sijaa? No, antakaa
kuulla, puhukaa suunne puhtaaksi!
ROINILA. En mä viitsi. Akkojen kanssa riidellä ja vasikkain kanssa
kilpaa juosta, se on juuri yhtä.
LEENA. Vai niin, vai yhtä se on. No noh, ehkäpä tästä pahasta piankin
pääsette. Eipä ole pitkältä köyriin, eipä ole.
ELLI. Leena hyvä, eikö Jumalan sanassa käsketä meitä olemaan
kärsivällisiä?
LEENA (itkien). Niin, käsketään kyllä,--mutta ... hoi oi--ihminen on
heikko, herra paratkoon--hoi oi--ja tuo paha sydän--niin, herra
paratkoon--hoi oi--se on niin paha.
ANNA (tulee tuvasta). No, mikä Leenaa vaivaa?
ROINILA. Omaa pahuuttaan hän itkevän kuuluu.
LEENA (tyyntyen ja silmiään pyyhkien). Niin, kaiketi! Vaikka isäntä
meille kaikille vihaansa purkaa siitä, kun Eero on tiehensä mennyt.
Juuri kuin se meidän syymme olisi. Mutta semmoisia ne miehet ovat joka
ikinen. Ei ole yks' toistaan parempi. Kun ei vaan kaikki käy mielen
mukaan, niin kyllä vaimoparat saavat kotona sen tuta. Niin, niin! Siitä
on hyvä ylitse mennä, missä aita matalin on.
ANNA. Elä huoli olla milläsikään, Leena. Tiedäthän, ettei isä koskaan
niin paha ole, kuin puusta katsoen luulisi.
ROINILA. Mistä sinä sen päätät, mamseli?
ANNA (hymyilee). Tunnenhan minä isäni.
ROINILA. Niin--tunnet!--Ole vai!
OLLI (tulee vasemmalta). Minä olen jo saanut tietoja Eerosta.
ANNA. Eerosta.
ELLI. No, Jumalan kiitos.
ROINILA. Vai niin! No, missä se junkkari oleskelee?
OLLI. Sanna sen oikeastaan tietää. Hän on täällä mukanani, mutta Kaisa
muori tuli maantiellä vastaamme ja Sanna jäi suustaan kiinni, niinkuin
vaimoväen tapa on.
ROINILA. Niinkö Sillankorvan Sanna?
OLLI. Sama juuri. Ja saattepa nähdä, toteen käy vaan, mitä koko ajan
olen aavistanut, vaikk'en tahtonut siitä mitään hiiskua, ennenkuin
sain varmoja tietoja.
ROINILA. Kyllä sen minäkin olen arvannut. Hän on mennyt Maunon mukana
kaupunkiin.
OLLI. Ei sinne päinkään. Oletteko muuten Maunosta mitään kuulleet?
ROINILA. Emme mitään.
ANNA. Onko häntä nähty näillä tienoilla?
OLLI. Eipä tietääkseni. Enkä luule hänen kesken tohtivan tänne
tullakaan sen jälkeen, mitä tapahtunut on.
ROINILA. Mitä nyt on sitten tapahtunut? Ja Eero, missä oleskelee hän?
ELLI. Niin, mitä tiedätte Eerosta?
ROINILA. Kyllä sen pojan korvat kuumennan, jahka hänet vaan käsiini
saan.
OLLI. Tuskin sitä teette sentään. Teillä ei tunnu olevan vähääkään
aavistusta hänen kohtalostaan, näemmä.
ROINILA. Hänen kohta--hänen kohtalostaan, sanoit?
OLLI (teeskennellen). Niin, herra nähköön, se on vallan surkea.
ELLI. Taivaan nimessä! Mitä hänelle on tapahtunut?
ROINILA. Hän on varmaan juonut ja humalapäissään tehnyt tuhmuuksia.
OLLI. Mitäs tuo niin vaarallista olisikaan? Ei, Se on pahempaa, paljon
pahempaa.
ROINILA. Kiusa ja kuolema! Etkö sitä jo saa suustasi sitten?
OLLI (katsoo vasempaan). Mihin hiivattiin se Sanna jäi näin kauvaksi?
ROINILA. Sannasta minä viis. Sinulta tahdon tietää, ja sen tällä
hetkellä juuri, mikä Eerolle on tullut. Sanotko hyvällä, vai?
OLLI. No, no, elkää kiivastuko, saatte sen vähemmälläkin tietää. Niin,
näettekö, asian laita on nyt semmoinen, että tuo Mauno heittiö--
ANNA (nousee säikähtäen). Mauno?
OLLI. Hän oli sunnuntai-iltana juonut ja mässännyt ja tapellut ja ollut
aivan kuin hurja. Pohjalainen kun on humalassa, niin tiedätte, että
siinä on leikki kaukana.
ROINILA. No, niin, niin. Entäs sitten?
OLLI. Hän oli teihin vihastunut ja tahtoi kostaa. Semmoinen tulinen ja
kiivas luonto--
ROINILA. No, mitä maailman päivinä, mitä hän on tehnyt? Sano se jo
kerrankin.
OLLI. Kamalan ja hirmuisen työn. Hän on murhannut poikanne.
ELLI (putoo alas). Taivaan vallat!
LEENA. Herra hyvästi siunaa!