ROINILA. Sinun ei tarvitse mitään ymmärtää. Ei mitään muuta, kuin että
saat valmistaa itseäsi miehelään. Siinä kaikki, mitä tuommoisella
tyttöhuitukalla on harkittavaa.
ANNA. Miehelään? Se lienee omassa vallassani, tahdonko vai en.
ROINILA. Kun minä kerran olen luvannut sinun Ollille vaimoksi, niin sinä
myöskin menet. Siinä ei auta Antin armo eikä Tuomaan tulukset.
ANNA. Olet luvannut tai et, mutta se päivä ei ikinä valkene, jolloin
siitä asiasta tosi tulee.
ROINILA. Eikö valkene? Sepä nähdään. Varo itseäsi, tyttö, nyt ei ole
hyvä minun kanssani leikkiä laskea.
ANNA. Ei minua koskaan, isä, väkisin vihille viedä, ole varma siitä.
ROINILA. Nyt minä jo vimmastun kohta.
ANNA. Mitä riitelemme, isä, suotta. Jätä ennen koko tuuma. Naiminen on
kahden asia ja kolmannen korvapuusti, tiedäthän sen itsestäsikin.
ROINILA. Tiedänkö minä? Niin, tiedän kyllä, mikä se on, joka estää
sinua Ollille menemästä. Mutta siitä asiasta vaan ei mitään tule,
kuuletkos, ei mitään. Joko menet sinä hyvällä Ollille, taikka annan
sinulle samanlaisen lähtöpassin kuin Maunolle äsken. Pane se mieleesi!
Kyllä minä näytän, kuka on isäntä talossa.
ANNA. Lähtöpassin? Maunolle? Onko--? Ei, mahdotonta se on. Eihän Mauno
ole meiltä pois mennyt?
ROINILA. On kuin onkin. Eikä hän takaisin tule niin kauvan kuin minulla
on sananvaltaa talossa.
ANNA. Mauno meiltä pois? Ja näin äkkipikaa. Mistä syystä? Mitä pahaa hän
oli tehnyt, isä, kun sinä häntä pois käskit?
ROINILA. Huoli sinä siitä. Itse minä töistäni vastaan.
OLLI. Nähkääs, hän kalvenee kuin hyvästäkin asiasta. Pyörtyy, totta
maarin.
ANNA. Pois, ei minua mikään vaivaa. Vähän häkää päässäni, siinä
kaikki.--Mihinkä hän sitten meni, isä?
ROINILA. Ties Jumala, mihin hän lie mennyt. Onko pääsi kovastikin kipeä?
ANNA. Onhan se. Eikö hän luvannut jäähyväisillekään tulla?
OLLI. Vai jäähyväisille! Vielä maarin mitä. Semmoisella menolla hän
täältä lähtikin.
ANNA (pitelee päätään). Ei suinkaan hän keveällä mielellä meiltä
eronnut. Sitä hän ei voinut tehdä.
OLLI. Erosi vallan riemulla. »Tästäpä vasta elämä syntyy», sanoi hän.
Eikö ole totta, Roinila?
ROINILA. Niinhän se junkkari taisi sanoa.
ANNA. Kuinka se oli? Kerropa vieläkin, Olli.
OLLI. »Tästäpä vasta elämä syntyy. Lennä ja pala. Hyvä on olla omana
herranaan. En palvele ketään, en kumarra ketään enkä pelkää ketään.»
Sillä tavalla hän tiuski tuolla aitassa.
ANNA. Noin uhkamielisenäkö hän täältä lähti? Noo,--kai mekin tulemme
hänettä toimeen, vai mitä, isä?
ROINILA. Vallan hyvin. (Ollille.) Tuossa sen nyt näet.
OLLI. Hm.
ANNA. Vaikka itse tekisin rengin työt.
ROINILA. Sinäkö? Eihän nyt kumminkaan. Otamme toisen ja paremman kohta
Maunon sijaan.
ANNA. Niin,--otamme toisen ja--(painaa molemmin käsin päätään). Voi
kuinka tuskallista tämä elämä on. (Menee aittaan.)
ROINILA. Kuinka äkkiä se tautikin ihmiseen karkaa. Kun hän vaan,
poloinen, ei liene peljästynyt kiivauttani äsken. He ovat maailman
heikkoja astioita nuo naisparat.
OLLI. Hm, kyllä minä yskän ymmärrän, vaikk'en taudin tapoja tunne.
EERO (tulee äkkiä vasemmalta). Onko se totta, että olet ajanut Maunon
meiltä pois, isä?
ROINILA. On kyllä se totta.
EERO. Ja minkätähden sen teit? Millä Mauno oli semmoista kohtelua
ansainnut? Ja mistä luulet, isä, meidän toista niin kunnollista
palvelijaa saavamme, kuin Mauno oli? Enkä tiedä, voimmeko saada miestä
minkäänlaista näin kesän aikana.
OLLI. Kyllä rahalla renkiä aina saa.
EERO. Ahaa, vai olet sinäkin täällä. No, missäs harakka, ellei sian
tappajaisissa. Kun et vaan olisikaan sinä tätä sekasotkua keittänyt.
Enkös arvannut? Sinun työtäsi tämä kaikki on, kosk'et rohkene minua
silmiinikään katsoa. Mutta malta sinä, Olli, kyllä se Jumala vielä
Tiituksen löytää, jolla kostaa sinulle pahat työt.
ROINILA. Eero, ettet vähän ajattele. Kuka tuolla tavalla ihmisiä
soimaa.
OLLI. Mitä välitän minä tuonlaisten nokkaviisaitten poikanulikkain
suunpieksämisestä.
EERO. Aina olet sinä karsain silmin Maunoa katsellut, ja kadehtinut ja
vihannut häntä siitä syystä, että hän on reipas ja komea poika eikä
tuommoinen tallukka kuin sinä. Mutta minä en ole Roinilan Eero, ellen
tällä kertaa hankkeitasi kumoon saa. Nyt haen, isä, Maunon käsiini ja
yhdessä palajamme, taikka--(menee kiireesti vasempaan).
OLLI. Huutakaa häntä takaisin, huutakaa pian!
ROINILA. Eero! Eero! Tule pois! Ei hän kuule enää.
OLLI. Eero! Isäsi kutsuu sinua. Pahuus.
ROINILA. Minkä sille hunsvotille tekee. Hyvästä lykystä Mauno vielä
purkaa häneen vihansa ja rupee tappelemaan.
OLLI. Ja puukottaa hänen. Sen hän pian tekee.
ROINILA. Syyttäköön Eero silloin itseään, jos niin käy. Mahtoi totella
minua.
OLLI. Ei, kotiin täytyy mennä, nyt on jo myöhä. Hyvästi jääkää!
ROINILA. Herran haltuun! Ja kuule, ole vaan huoletonna Annan suhteen,
kyllä minä tytön taipumaan saan. (Menee tupaan.)
OLLI. Hyvä! Pysykää sanassanne!
MATTI (tulee oikealta). Hynttäntyy ja purjetuuli, merimiehiä ollaan.
Kultaa ei ole kummallaan, vaan toimeenhan tuota tullaan. (Haukottelee.)
OLLI. Minne matka?
MATTI. Tallin vinttiin menen kyljelleni.
OLLI. Ei, elä vielä maata mene. Kesäinen yö, jaksaa sen valvoakin.
Kuules mitä minä sanon. (Ottaa kukkaron housuinsa taskusta.)
MATTI. Nooh? Mitäs nyt?
OLLI. Lyöttäy sinä Maunon ja Eeron pariin. Tuossa on rahaa, osta viinaa
ja juota heitä humalaan. Ja nosta sitten riita ja antakaa Eerolle aika
lailla selkään.
MATTI. Mitä varten?
OLLI. Huoli sinä siitä. Tuossa on vielä enemmän rahaa. Juokaa ja juokaa
oikein.
MATTI. Siihen ei monta käskyä tarvita.
OLLI. Ja sitten tapelkaa.
MATTI. Syntyy se sekin.
OLLI. Se on, näet, juuri pääasia. No, tule nyt.