ROINILA. Niin, mikäs sitten tulee eteen? Mutta en minä usko kuitenkaan.
OLLI. Ei tiedä. Rakkaus on kuuro ja sokea. Olkaa vaan varoillanne ja
tehkää niinkuin äsken jo sanoin.
ROINILA. Ettäkö laitan Maunon meiltä pois?
OLLI. Niin; ja naitatte sitten tyttärenne toiselle.
ROINILA. Hm. (Puhaltaa savua.) Ei taitaisi olla hullumpaa.
Mutta kenelle?
OLLI. Vaikka minulle.
ROINILA. Sinulle? Ole nyt.
OLLI. Ei maar',--oikein totta. En ole aivan tyhjä mies minäkään. Sainhan
sedältäni periä hyvän talon, niinkuin tiedätte. Kelpaisi siinä emäntänä
heilua, vai mitä arvelette?
ROINILA. Niin; kai, kai!
OLLI. Tavaraa on yltäkyllin, kiinteätä, irtainta, joka lajia. Kyllä
takaan, ettei se tyttö päiviään moiti, joka sinne joutuu.
ROINILA. Ei suinkaan.
OLLI. Eikä nälkää liioin näe. Lihoo vaan niinkuin ainakin hyvän leivän
ääressä ja käy muhkeaksi kuin ruustinna.
ROINILA. Onhan sinulla vahva talo, kyllä se tosi on. Eikä mahda löytyä
mitään testamenttia Ellin hyväksi, vaikka sanottiin Ojala vainajan
semmoisen tehneen.
OLLI. Ja mitä vielä. Juttuja kaikki tyyni.
ROINILA. Niin saattoi olla.
OLLI. No, Roinila, mitäs sanotte tuumaani?
ROINILA. Jaah! En minä vastaan ole.
OLLI. Sovimmeko asiasta siis?
ROINILA. Kyllä minun puolestani. Tuossa on käteni.
OLLI. Sanasta miestä, sarvesta härkää.
ROINILA. Aivan niin. Sanasta miestä, sarvesta härkää.
OLLI. Mutta kuinkas käy, jos Anna panee vastaan?
ROINILA. Tuskin hän sen tekee. Anna on järkevä tyttö.
OLLI. Vaan jos hän kuitenkin panisi?
ROINILA. Niin näytän minä, kuka on isäntä talossa. Koetanpa, saanko
lapsiani tottelemaan, vai enkö.
OLLI. Kun vaan pysyisitte sanassanne. Pelkään Annan panevan teitä
koetukselle.
MAUNO (tulee hyräillen oikealta ja vie airot aittaan).
OLLI. Hän tulee juuri kuin käsketty. Pankaa asia alkuun heti, että
pääsemme selville!
ROINILA. Taitaa olla parasta. (Rykäsee.) Tulepas tänne, Mauno, minulla
olisi vähän puhuttavaa.
MAUNO (aitasta). Tullaan! (Esille.) Mitä teillä on sanottavaa, isäntä?
ROINILA. Oletko kuullut, kuinka sille käy, joka kuuseen kurottaa?
MAUNO. Se katajaan kapsahtaa. Mutta mitä sillä tarkoitatte? (Erikseen.)
Peijakas! Eiköhän Anna jo ole ennättänyt--
ROINILA. Ja mitä on tehtävä sille palvelijalle, jonka halu on talon
parhaimpaan omaisuuteen?
MAUNO (erikseen). Arvasinhan sen. Hän on kuin onkin kannellut. Kirkas
tuli ja salaman leimaus!
ROINILA. Kysyn, mitä on tehtävä sille palvelijalle.
MAUNO. Koukkupuheisin en mitään vastaa.
ROINILA. Vai et vastaa koukkupuheisin! Oletko itse käynyt suoria teitä,
junkkari, sanopas?
MAUNO. Aiotteko väittää, että olen vääriä teitä kulkenut? Jumal'avita,
joka sen sanoo, hän valehtelee.
ROINILA. Selkäni takana olet tytärtäni mielistellyt, vaikka hyvin
tiedät, etten häntä koskaan rengille antaisi.
MAUNO. Silmäinne edessä olen tehnyt sitä yhtä paljon kuin selkänne
takanakin. Ja jos päähäni pistää, teen sitä vastedes kahta enemmän. Vai
ei häntä muka rengille annettaisi! Eikö renki ole yhtä hyvä kuin joku
muukin?
OLLI. Renki ei ole ihminen, vuohi ei ole eläin, tamma ei ole hevonen,
kiiski ei ole kala, rovet ei ole astia, pata ei ole kattila.
MAUNO. Tuki aikanaan suusi, sinä pulloposkilaiskuri, sinä puolikuollut
etana, sinä pässinpää, sinä--
ROINILA. Hiljaa, Mauno, oletkos järjeltäsi.
MAUNO. Sanokoonpas vielä kerran, etten minä ihminen ole, minä, joka
kymmenen kertaa olen työni tehnyt siihen kun hän kääntää vetelää
ruumistaan. Ja kymmentä vertaa suurempi rikkaus on minulla
käsivarsissani kuin tuolla mullisaukolla ilman saaduissa tavaroissaan,
se on totinen tosi.
OLLI. Mutta rengin suuhun on reikä tehty, johon palkkansa paneepi,
ansionsa ammentaapi.
MAUNO. Varo vaan, ettei mene perintösi ennen pitkää samanlaiseen
reikään.
ROINILA. Mitä tyhjästä riidasta ja pitkistä puheista. Parempi kun
aikanasi eroat meistä, Mauno, ja haet itsellesi toisen palveluspaikan.
Sinä olet käynyt kopeaksi siitä syystä, että olet ollut liian kauvan
talossa.
MAUNO. Mitä? Ettehän vaan aiokaan minua kesken vuotta talosta ajaa?
ROINILA. Ja miks'ei? Parempi hyvä ero kuin paha yhteys.
MAUNO. Täyttä totta siis? Mutta entä jos en tahdokaan lähteä minä? Onpa
maassa laki ja oikeus, koetellaan, saako palvelijan erottaa niin juuri
kuin itse tahtoo. Koetellaan, sanon minä.
OLLI. Eikö syytä siinä kylliksi, ettet anna talon tyttärelle rauhaa.
MAUNO. Kuka sen on sanonut, etten minä Annalle rauhaa anna?
OLLI. Se, joka asian tietää.
MAUNO. Niinkö Anna itse? Hyvä! Vai on hän sitä valittanut? No, olkoon!
Nyt saatte minun puolestani panna hänet vaikka lasikaappiin.
OLLI. Morsiantani en anna lasienkaan takaa joka rengin ihailla.
MAUNO. Morsiantasi? Kuka sinun morsiamesi on?
OLLI. Anna se on, jos tietää tahdot.
MAUNO. Annako sinun morsiamesi? Sen toki valehtelet.
OLLI. Sanokaa, isäntä, onko valhetta.
ROINILA. Ei totuutta kieltää saa.
MAUNO. Anna Ollin morsian. Jo nyt on maailma nurin!
OLLI. Ja sinun tuulentupasi kellellään. Mutta kuka käski niitä niin
korkeita rakentamaan, kuka käski. Ylpeys tämän teki, sanoi sittapörrö,
kun päänsä lankkuun lensi.
MAUNO. Tänä päivänä ovat kiusan henget valloillaan. (Ottaa kiven ja
paiskaa sen kaikella voimaila maahan.) Tuhannen tuhatta!
ROINILA. No noh! Hillitse luontoasi, mies.
MAUNO. Mitä tuo äskeinen puheenne olikaan? Käskittehän minua pois, vai
kuinka? Hyvä juttu. Minä menen--menen tällä hetkellä juuri. Jätän ijäksi
päiväksi mokoman talon. Sen teen. Hulluhan olisin, ellen vapauttani
nauttisi, silloin kuin sitä minulle tarjotaan. (Menee aittaan ja jättää
oven auki).
ROINILA. Elähän nyt sentään tuommoista kiirettä pidä, Mauno!
OLLI. Antakaa ruojan mennä vaan! Kuta pikemmin hänestä pääsemme, sitä
parempi.
MAUNO (aitassa). Tästäpä vasta elämä syntyy. Lennä ja pala! Nyt saan
olla omana herranani. En palvele ketään, en kumarra ketään, enkä pelkää
ketään. Mutta järvet ne rämähtää ja vuoret ne rämähtää, kun tämä poika
liikkuu. Ja naiset väistykööt syrjään, sillä niitä tästä lähtein vihaan
ja inhoon pahemmin kuin käärmeitä.
OLLI (menee aitan ovelle). Elä vaan unhota mitään kamsuistasi jälkeesi,
vähissä naiset ottaisi ne takavarikkoon.
MAUNO (ryntää ulos aitasta ja töyttää Ollin kumoon). Pois tieltä,
talonpoika!
ROINILA. Siunaa ja varjele tuota miestä!
OLLI. Ai, aih! voi, voih! Tämän sinulle vielä kostan kerran.
MAUNO (pysähtyy portilla). Tahdotko tapella? No hyvä. Se minulle
mieleen. Tule! Nyt olenkin juuri sillä päällä. Tule pian!
OLLI (kömpii ylös). Saatpa aika löylytyksen, jahka tästä paranen, sen
lupaan ja vannon.
MAUNO. Sittenkö vasta! Ei, tule nyt jo,--nyt juuri! Tulkaa molemmat.
Kirkas tuli ja salaman leimaus! Nyt tahtoisin taistella koko maailmaa
vastaan. No mitä kuhnailette siinä? Ettekö tohdi tulla kaksi yhtä
vastaan?
ROINILA. Mene tiehesi siitä, hullu. En ole vielä ikänäni tapellut.
MAUNO. Te ette tohdi, te kurjat pelkurit, ette tohdi, kun tiedätte, että
yhdeksän teidän vertaistanne minä kumoon löisin. (Kääntyy menemään.)
OLLI. Niin, tietäähän sen. Kyllä pohjalainen puukkoineen tappelussa aina
sankari on. Mutta malta; minä otan miehiä avuksi, ja sitten annamme
sinulle semmoisen löylytyksen, että sen ikäsi muistat.
MAUNO. Tulkoon vaikka sata miestä, en pelkää sittenkään. (Menee
vasempaan.)
ROINILA. Onpa hänestä totta tosiaankin paisunut aika pöppö.
ANNA (tulee sisältä). Mitä täällä riidellään?
OLLI. Tuo Mauno, pakana, oli minun vähällä tappaa. (Hieroo
käsivarttaan.) Kun semmoista renkiä pidetäänkin talossa.
ANNA. Mitä sinä joutavia. Mauno nyt olisi ruvennut sinua tappamaan.
OLLI. Syöksi kuin raivokas koira ensin päälleni ja sitten tuonne
metsään. Voi, armoton, kuinka käsivarttani pakoittaa! Eikö liene
sijoiltaan.
ROINILA. Selkäsaunan ja hyvän hän olisi ansainnut, se on varma. Ja
tulkoon vaan takaisin, niin enpä takaa, kuinka käy, jos tästä pahalle
päälle rupean. Onko tämä laitaa! Niin hän riehui juuri kuin tuuliaispää.
ANNA. Eihän ihminen sille mitään voi, jos on kiivasluontoinen. Ja
varmaan oli Mauno jostakin suuttunut.
ROINILA. Ole puolustamatta häntä sinä, taikka minä näytän. Vai luulette
tässä saavanne olla ja elää niinkuin itse tahdotte!