EERO (pistää puukon tuppeen). Sittenpä mahdan Matti olla, ellen sinua
kiinni saa. Hei! (Karkaisee Ellin jäljessä.)
ANNA (siiviloitsee). Pahaluontoinen en ole, sanokoon Mauno mitä
hyvänsä. (Säpsähtää ja kuuntelee) Siellä risahti metsässä--varmaan
Mauno on katunut ja tulee takaisin. (Siiviloitsee.) En ole häntä
näkevinänikään, pyytäköön vaan ensin nöyrästi anteeksi. (Hyräilee ja
siiviloitsee; vilkaisee tuon tuostakin salavihkaa olkapäänsä yli)
Missä hän viivyttelee? Vai eikö se olisikaan ollut--? (Menee
varpaillaan aidan luokse ja kurottaa katsomaan metsään) Ei siellä näy
eikä kuulu koko miestä. (Tulee takaisin siivilöimään) Niin, mitä hän
malttaisikaan tulla sieltä ilosta ja riemusta. Ja hyvä onkin niin.
Olenhan saanut välimme selväksi, nyt tulee vaan pysyä lujana, ja sen
teenkin. (Vie maitopytyn asuinhuoneuksen ovesta.)
MAUNO (tulee vasemmalta). Jopa se kiukkupussi on mennyt täältä. Hyvä,
ettei tarvitse minun häntä nähdä. (Menee aittaan.)
ANNA (tulee tuvasta). Pysyköön vaan poissa, en välitä vaikkei hän ikinä
palajaisi. (Ottaa toisen pytyn, jota aikoo viedä pois.)
MAUNO (tulee aitasta, airopari kädessä; laulaa). Mitä minä huolin,
veitikka nuori--
ANNA (hätääntyy; pudottaa maitopytyn kädestään).
MAUNO. Minuako noin peljästyit?
ANNA. Yhtenään sinä olet kiusaksi ja vastukseksi. Etkö malta pysyä
siunaaman hetkeä täältä poissa. Ja mitä teet noilla airoilla? Eihän
niitä, tiedämmä, Sorsakosken aholla tarvita.
MAUNO. Ellei siellä, niin totta muualla.
ANNA. Ongelleko menet, vai?
MAUNO. Ei, tänä iltana saavat ahvenet olla minulta rauhassa.
ANNA. Mutta itseltäsi mahtaa rauha puuttua, koska et nuortenkaan
seurassa viihtynyt, vaikka niin halusta sinne menit.
MAUNO. Kuka sen on sanonut, etten minä siellä viihtynyt?
ANNA. Arvaanhan sen siitä, kun näin pian takaisin tulit.
MAUNO. Niinkö, että sinua siellä kaipasin?
ANNA. Minua? Mitä olisi sinulla minun kanssani tekemistä? Ethän vaan
uskaltanekaan--
MAUNO. Sinuako toivoa? Ha, ha, ha! Olisinpa silloin mieltä vailla.
ANNA. Sitähän minäkin. Välimme on siis selvä.
MAUNO. Selvä kuin päivä ja musta kuin yö. Ei muuta kuin lippu liinaa ja
lappu lautaa ja alloo! niiden kanssa hautaan. (Aikoo lähteä.)
ANNA. Herra varjele, Mauno, kuinka sinä noin puhut?
MAUNO. No, eikö ole totta? Mitä ihminen täällä muuta tekee kuin syöttää
suuta elääksensä, elää kerran kuollaksensa. Eikä sure kukaan köyhän
kuolemata. Parempi vaan, kuta pikemmin hän tästä kurjuudesta pääsee.
ANNA. Mitä aiot tehdä, Mauno? Minkätähden lähdet järvelle nyt,--yksinäsi
ja tuommoisessa mielentilassa? Vie airot pois, sinä et saa tänä iltana
enää mihinkään mennä. Kuuletko, anna tänne airot.
MAUNO. Enkö saa mennä? Sittenpähän kumma lienee. On työjuhdallakin
sunnuntaina vapautensa, tiedämmä. Ja minä haluan nyt laskea koskea
alas, että hurisee.
ANNA. Koskea alas! Mauno, sinä varsin menet henkeäsi kaupalle.
MAUNO. Mikä sitten!
ANNA (ottaa Maunoa käsivarresta). Hyvä Mauno, elä mene; elä mene tänä
iltana enää mihinkään! Jää tänne, illallinenkin on jo kohta valmis. Jää
nyt!
ROINILA ja OLLI (tulevat vasemmalta ja pysähtyvät perälle. Olli puhuu
hiljaa Roinilalle, osoittaen sormellaan Annaa ja Maunoa.)
MAUNO. Sinunko kanssasi kiistelemään? Ei kannata! Vaan tuolla tulee
isäsi ja Olli,--niin, vedä vaan pois kätesi, etteivät näe sinun tätä
köyhää rottaa silittelevän. Ha, ha. (Menee oikeaan.)
ANNA. Semmoinen visapää! Ja minä hullu vielä menin häntä rukoilemaan.
Eikö lienekin vaan suotta aikojaan minua säikytellyt. Nauraa ehkä siellä
nyt pelvolleni. Ja saattaa luulla minun kumminkin--! Mutta antaahan
olla. Minä näytän hänelle, että häntä oikein vihaan! (Ottaa maitopytyn
ja vie sen huoneesen.)
ROINILA ja OLLI (tulevat esiin).
OLLI. No, mitäs nyt sanotte, Roinila?
ROINILA (sytyttää piippuansa). Hm--saatat olla oikeassa.
OLLI. Hän riippui kahden käden Maunossa kiinni.
ROINILA. Niin teki.
OLLI. Ja peljästyi, kun huomasi meidät.
ROINILA (puhaltaa savua). Siltä se näytti.
OLLI. Paha merkki. Teidän sijassanne en päivääkään enää kärsisi Maunoa
talossani, en hiisi vie kärsisikään.
ROINILA (puhaltaa taas savua). Jokohan tuo nyt tosiaankin luulee
minulle vävyksi pääsevänsä?
OLLI. Siitä voitte olla varma. Ne tuumat hänellä jo kauvan ovat olleet.
ROINILA. Eipä uskoisi. Montako vuotta siitä on, kun hän mieron
kulkijana Pohjanmaalta tänne tuli. Tuskin kymmentäkään.
OLLI. Kun konna pääsee korrelle, niin hän pyrkii orrelle, ettekö sitä
tiedä.
ROINILA. Varokoon vaan, ettei keikahda korreltakin alas ylemmäksi
kurotellessaan.
OLLI. Entä jos hän onnistuisi? Rohkea rokan särpii, sanotaan. Mutta
olisipa se yhtäkaikki vähän somaa, jos renkinne sieppaisi teiltä
tyttären.
ROINILA. Olisi tuo vähän.
OLLI. Ja mitä ihmiset enää sanoisivatkaan! Kyllä siitä melua syntyisi
ja puhuttaisiinpa asiasta muuallakin, ei vaan omassa kylässä.
ROINILA. No, kuinkas muuten. Kaiketi siitä hirmuinen hälinä nousisi,
se on tietty. Ja akkaväki juoruaisi ja nauraisi kitkattaisi,--ei--
semmoista häpeätä täytyy ajoissa välttää.
OLLI. Ellei ole jo liian myöhäistä?
ROINILA. Myöhäistä? Kuinka niin?