Minä olen pikkuinen flikka,
Pikkuinen kuin lyyra,
Ja herrastaa sen pojan pitää,
Joka minun tyyrää;
ANNA. Mitä tuosta alituisesta huutamisesta hyötyä on. Sinä saat jättää
sen tavan, Elli, korvat tässä muuten ihmisiltä halkeavat.
ELLI (karjapihasta). Vai on se Annalle niin vastenmielistä. No, voinhan
sitä välttääkin.
EERO (tulee aidan luokse leheviä varpuja kädessä). Minkätähden ei Elli
laulaa saa, jos mielensä tekee?
ANNA. Kun on toisen palveluksessa, niin ei sovi kaikkia mielitekojaan
noudattaa.
EERO. Sisar kulta on mahtanut tänä päivänä nousta väärällä jalalla
vuoteeltaan. (Poistuu aidan luota.)
ANNA. Kas ihmettä, kun velimieskin on ruvennut karjapiiaksi.
EERO. Pistele sinä vaan, ei hyttysen noukka aikamiehen ihoon pysty.
ANNA (hetken kiikuttuaan). Tuopa minulle vähän maitoa juodakseni, Elli!
ELLI. Minä tuon heti, kun olen vaan Mustikin loppuun asti lypsänyt.
EERO. Saattaisit sinä tulla tännekin juomaan.
ANNA. Ei ole tarvis vaivata itseään, ellei tahdo, koska on vara piikaa
pitää.
ELLI (tuo korttelilla maitoa ja antaa Annalle).
ANNA. Odota, saat viedä astian pois samalla. (Juotuaan.) Minä sanon
sinulle sanan aikanaan, Elli. Elä anna Eeron herättää itsessäsi mitään
turhia toiveita. Eero, näes, on vielä nuori, hänen mielensä voi monta
kertaa muuttua,--ja--niitä saattaa sitä paitse olla muitakin, jotka
sinua ajattelevat,--Mauno esimerkiksi--.
ELLI (vähän hämillään, juoksee nauraen pois). Mitä joutavia! Sinä teet
minusta pilkkaa, Anna.
ANNA (laskeutuu kiikusta, seisoo hetken ajatuksissa). Niin, nyt
panin Maunon asian hyvälle alulle, luulemma, vaikka olenkin vaan--
polttoviholainen.
MAUNO (tulee reippaasti vasemmalta). No, arvasinpas. Tänne sinä
karkasit.
ANNA (poimii kukkia maasta; on vaiti).
MAUNO. Minkätähden meistä erosit, Anna?
ANNA. Ilman vaan.
MAUNO. Tule takaisin; sinne kerääntyy yhä enemmän nuorta väkeä.
ANNA. Ei minua haluta.
MAUNO. Arvelimme lähteä Sorsakosken aholle leikkimään. Siellä iloa ja
riemua syntyy tänä iltana. Voi, Helsinki! Tule pois joukkoon, Anna.
ANNA (kääntyy pois välinpitämättömänä, hyräilee ja poimii kukkia).
MAUNO (lähenee ja katsoo häntä silmiin). Mitä? Ollaanko me vielä hiukan
nurpeissamme tuosta äskeisestä kiistasta?
ANNA. Kiistasta?
MAUNO. Niin,--sanoinhan sinua polttoviholaiseksi.
ANNA (keikahuttaen päätään). Hyh! Siitäkö minä välittäisin. Sanoitpa
sinä minua miksi hyvänsä, se on juuri yhdentekevä.
MAUNO (heittäytyy kivelle). No, sitähän minäkin. Ethän sinä niin
lapsellinen ole, että siitä itseesi otat, varsinkin kun tiedät, ettei se
niin täyttä totta minulta ollut!
ANNA (istuu kiikkuun, hyräilee ja järjestelee kukkia).
MAUNO. Eikös niin, Anna? Tiesithän sinä että kieleni silloin toista
puhui, mieleni toista ajatteli.
ANNA. Liikuttaako minua sinun kielesi ja mielesi? Luulet varmaan minun
hyvinkin suurta arvoa panevan sinun ajatuksillesi, koska niistä niin
suurta lukua pidät. Kaiken näköisiä! Juuri kuin ei tuommoisia miehiä
olisi maailmassa sadottain ja tuhansittain, vieläpä hiukan parempiakin.
MAUNO. Hei, hei, sitä kopeutta! Puheistasi päättäen luulisi tytöistä
olevan täällä suuren puutteen. Ja kumminkin kuuluu maailmassa olevan
paljon enemmän naisia kuin miehiä.
ANNA. Muuten saattaisit juuri mennäkin tuonne Ellin luokse. Se sopisi
paljon paremmin.
MAUNO (hyppää ylös). Vai niin? Saako luvan kysyä, minkätähden se
paremmin sopisi?
ANNA (kiikkuu, hyräilee).
MAUNO (lähemmäksi). Minä kysyin, minkätähden se paremmin sopisi?
ANNA (hyräilee, eikä ole kuulevinaan).
MAUNO. Senkötähden, että sinä olet talontytär, Elli palvelija, niinkuin
minäkin?
ANNA. Oikein arvattu. Sentähden juuri.
MAUNO. Olen siis kovin halpa ja huono mielestäsi, niinkö?
ANNA (kiikkuu).
MAUNO. Eikö sinulta enää saa vastaustakaan? Kun kehtaat olla noin tuhman
ylpeä.
ANNA (hyppää alas kiikusta). Mitä sinä uskallat sanoa? Tuhman ylpeä?
Silläkö, että pidän itseni parempana mokomata pahanpäiväistä
palkkarenkiä. Sinä olet niin ylpeä, ettet anna mitään arvoa enää muille
ihmisille. Solvaiset vaan minuakin tavan takaa. Mutta minä en sitä
kärsi enää kauvemmin, en. Laittakoon isä tuommoisen palvelijan tiehensä
ja ottakoon nöyremmän sijaan.
MAUNO. Siihenkö virtesi jo päättyi? Anna tulla vaan enemmän, enemmän
samaa lajia! Ahaa,--nyt vuodatetaan kyyneliä--kiukun kyyneliä! Totta
totisesti! Ja tuota tuommoista kapinettako minä niin uskollisesti olen
rakastanut ja milt'ei taivaan enkelin kalttaisena pitänyt. Täytyy
nauraa! Sokea todella olin, kun luulin minulle äärettömän onnen
koittavan, jos joskus se ihme tapahtuisi, että sinun omakseni saisin.
Hyvä, että silmäni viimein kumminkin aukenivat näkemään sinua oikeassa
luonnossasi. Se kerrassa päästi minun hulluudestani. Pois nyt
Sorsakosken aholle! Parempi, jos olisinkin pysynyt siellä ja ollut
tänne tulematta. Onpa siellä tyttöjä, joiden kelpaa renkiäkin puhutella.
Pahuus häntä suri, jos yksi meni, kun sadottain toisia jäljellä on.
(Menee laulaen vasempaan.)
ANNA (ottaa muutaman askeleen Maunon jälkeen). Mauno--! (Malttaa
mielensä ja kääntyy takaisin.) Ei--! Menköön hän vaan, minä en
jäljessään juokse. Oho! Mitä varten sen tekisin? Mitä huolin minä siitä,
ettei hän minusta enää välitä? Nythän pääsen hänestä rauhaan, niinkuin
olen toivonutkin. Se minua vaan harmittaa, (itkee) että hän sen sanoi
niin solvaisevalla tavalla--juuri kuin olisi hän tehnyt minulle suuren
kiusan sillä, ettei minua rakasta. Se se sydäntäni kaivelee. (Hetken
ääneti, pyyhkii silmiään; hiljempaa ja tyyneemmin.) Pääsi
hulluudestaan, kun näki minun oikeassa luonnossani, sanoi hän. Luulee
minua pahaksi ja ilkeäksi. Mutta se ei ole totta. Hän saa pian nähdä
erehdyksensä, sen lupaan.
ELLI (kiipee aidan yli oikealta, täysinäinen maitosanko kädessä). Kas
niin, Eero, tule nyt tänne, niin saat lämmintä maitoa juodaksesi, ehkä
se päästää sinun sydämmen vaivasta.
EERO (kiipee jäljessä, puukko ja pajun oksa kädessä). Hui, hai, ei
siitä taudista niin vähällä päästä. (Seisahtuu likelle aitaa ja alkaa
veistellä pajupilliä.)
ELLI (menee näyttämön poikki vasemmalle puolen ja laskee sangon
kädestään penkille).
ANNA. Kai sinäkin, Elli, mielelläsi menisit Sorsakosken aholle, jossa
muitakin nuoria on?
ELLI. Tietysti. Mutta eihän sitä auta ajatella.
ANNA. Miksikäs ei?
ELLI. Kukas työt silloin tekisi?
ANNA. Kyllä minä niistä huolen pidän, jos mennä tahdot.
ELLI (katselee epäillen Annaa).
ANNA. Niin oikein totta, etkös tahdo mennä?