(Niilo astuu likemmäksi, katsoo Helenaan, joka istuu pää käden nojassa
eikä häntä huomaa.)
NIILO (erikseen). Hän valvoo, vaan on vaipunut ajatuksiin. Kuinka
suloinen hän nytkin on, vaikka kasvot ovat surusta kalvenneet. Ja
murtovarkauden tehneelläkö olisi tuonlainen enkelin katsanto. Ei--se
ei ole mahdollista! (Ääneen) Helena!
HELENA (kavahtaa seisoalleen). Niilo!--Ah, kuinka peljästyin!--Miten
olet tänne päässyt?
NIILO. Vanginvartija minun laski. Puolen tuntia ainoastaan hän sallii
minun täällä olla--ja minulla on sinulle paljon puhumista. Helena, sinun
täytyy--minä pyydän ja rukoilen sinua kertomaan kaikki, mitä tiedät
tuosta onnettomasta rahajutusta. Helena, luotathan minuun?
HELENA (teeskennellen kylmyyttä). Kenen käskystä tulet tänne minua
tutkimaan?
NIILO. Kenen käskystä?--Taivaan Luoja,--hän kysyy kenen käskystä.--Minä
rakastan sinua Helena, minä kärsin, kun sinä kärsit,--minä tuskaa
tunnen, kun sinua vaivataan, ja sinä kysyt, kenen käskystä tänne tulen.
Helena, minä tahdon saada viattomuutesi selville, tahdon pelastaa sinun
vankeudesta, ja sitten--niin--sitten elän taaskin toivossa ja odotan
kärsivällisesti sitä hetkeä, jolloin sydämmesi heltyy ja sinä suostut
tulemaan mun armaaksi vaimokseni. Oi, Helena, armas tyttö--ainoa sana
vaan,--elämäni onni siitä riippuu,--sano, että olet viaton, ettet ole
tuota rikosta tehnyt.
HELENA. Säästä itseäsi ja minua, Niilo. Suotta sinä potkit tutkainta
vastaan, ei Jumala ole meitä toisillemme luonut.
NIILO. Helena, minä olen rakastanut sinua puhtaana, viattomana,
ylevämielisenä tyttönä, ja vaikka olisit mieronkulkijana ollut, olisit
sinä kuitenkin minun silmissäni ollut herttaisin, armahin olento maan
päällä juuri sentähden, ettei puhtaudessa eikä jaloudessa kukaan voinut
mielestäni sinun rinnallesi nousta. Kun sinä tuona kauheana hetkenä
sanoit itsesi syypääksi rikokseen, josta sinua ahdistettiin,--voi,
Helena,--silloin tuntui ikäänkuin olisin taivaasta äkkiä heitetty
pimeään syvyyteen ja epätoivossa luulin jo järkeni menettäväni. Mutta
kun surun ensimmäinen huumaus hälventyi, nousi minuun uudestaan vakaa
luottamus sinun viattomuuteeni. Koko kiinniolon aikasi olen pannut
kaikki voimani liikkeelle saadakseni selkeyttä tässä suhteessa, olen
puhutellut vanhempiasi,--olen tutkinut ja miettinyt pääni ympäri,--
mutta kaikki on tähän saakka turhaa ollut. Helena--armahani, mikä
sinun on? Miksi vapiset, miksi kalvenet noin?
HELENA (erikseen). Vahvista minua, o taivaan Herra!
NIILO. Älä käännä noita hempeitä kasvojasi pois, vaan salli mun niitä
nähdä se hetkinen, kun minut on suotu täällä olemaan.
HELENA (sortuneella äänellä). Oi, Niilo, jätä minut nyt,--voimani
uupuvat,--olen kenties valvonut liiaksi.
NIILO. Älä vaadi minulta sitä, Helena,--toista kertaa, kenties, en enää
puheillesi pääse. Sano vaan, että olet viaton, ja minä uskon sinua enkä
enää sinua kiusaa.
HELENA (erikseen). Ah, Jumalani, tämä on liian katkerata. (Ääneen)
Niilo, etkö minua enää rakastaisi, jos olisin sen rikoksen tehnyt?
NIILO. Jos olisit sen tehnyt--Kuolisin kenties, tai joutuisin
mielipuoleksi, mutta väkivallalla riistäisin varkaan kuvan
sydämmestäni--Älä puhu mahdottomia, Helena, sinä et ole sitä tehnyt.
HELENA. Oi, Niilo! Sinä riistäisit minulta rakkautesi, riistäisit
minulta ainoan iloni, sen tähden, joka valaisee onnettomuuteni yön.
Kauheata on vankeus ja kahleissa oleminen, kauheampata häpeä. Ja
ihmisten ylenkatse,--mutta kauheinta kaikesta olisi sinun rakkautesi
menettäminen. Ei Niilo--ei--Sitä en jaksaisi kantaa.
NIILO (tarttuu hänen käsiinsä). Helena--mitä tämä on? Noin suurta arvoa
et panisi rakkaudelleni, jos sydämmesi olisi kylmä minua kohtaan,
niinkuin olet luuletellut.
HELENA. Olen vaan sanonut niin, kun luulin velvollisuuteni sen vaativan.
Kenties tulisi minun vieläkin peittää sinulta rakkauteni, mutta minä en
voi. Minä rakastan sinua, Niilo!
NIILO (sulkee hänen syliinsä). Onko se totta, Helena, katso minuun,--oi,
nuo silmät eivät petä. Omani sinä olet, mun armas, herttainen tyttöni.
Taivaan nyt syliini suljen, enkä huoli vaikka koko maailma meitä
vastaan olisi. Minä puolustan sinua, minä etsin oikean syyllisen vaikka
maailman äärimmäisestä kolkasta, ja hänen pitää saaman ansaittu
palkkansa, pitää monenkertaisesti saaman tuntea ne vaivat, jotka sinä
syyttömänä olet saanut hänen tähtensä kärsiä.
HELENA (irroittuu hänestä). Minä poloinen, mitä olinkaan tehdä?
NIILO. Kuolema ja kadotus,--minä tahtoisin sulloa ja survoa murskaksi
sen ihmisen, joka sallii, että puhdas ja viaton tyttö hänen tähtensä
vankeuteen heitetään.
HELENA (erikseen). Mikä neuvoksi tulee, jos hän saa sen tietää.
NIILO (tahtoo jälleen sulkea häntä syliinsä). Helena, mun armas
morsiameni, mun ihana, suloinen kultani, sano minulle jo, mikä saattoi
sinun ottamaan syyksesi rikosta, jota et tehnyt ole?
HELENA (välttäen häntä). Niilo, anna minun olla. Voi, Luojani, armahda
minua!