(Vankihuone; perällä ikkuna korkealla seinässä, rautakanget ikkunassa.
Siitä oikeaan ovi. Ikkunan alla yksinkertainen vuode.)
(Helena istuu vuoteella, kahleissa. Iltayö.)
HELENA. Vankina,--raudoissa murtovarkaudesta! Voi häpeän suuruutta, voi
tuskain tukaluutta, voi vaivain vaikeutta! Mistä löydän sen kolkan
maailmassa, johon täältä päästyäni voin ihmisten näkyvistä paeta? Ei ole
erämaata niin synkkää, ei korpea niin kolkkoa, joka häpeäni peittäisi.
Syysyötä mustempi on tästä lähtein mun elämäni tie, tuulen tuiman
tiettävissä mun kurjan kohtaloni. Kuusen juuret kuivettuvat, vaan ei
kuivu kyyneleni, meret suuretkin sulavat, ei sula sydän suruinen, ei
valu vajainen rinta. Mutta vihdoin toki, kun päiväni päättyvät ja ikäni
iltaan kallistuu, kun on pelto peittäjänä, nurmi kaunis kattajana,
silloin huolet huojentuvat ja murheet multaan murenevat. Voi, taukoa
jo, sa rinnan polte, rauhoitu, sydän poloinen, onhan turva turpehessa,
armo kirkon aidan alla, toivo tuonelan tuvissa. Lyhyt on tie, joka vie
kautta surun laakson, iankaikkinen on autuus, joka tuolta puolen lastaan
hohtaa... Miksi valvon vielä, vaikka jo levon aika on, miksi sieluni
taistelee, vaikka öinen rauha kaikkialla vallitsee. (Heittäytyy
pitkälleen) Unen helmoihin nyt uupukoon mieleni haikeus, siksi kuin
uuden päivän koitto heräävää maailmaa tervehtii.
"Mä silmäni nyt suljen,
O Isä taivainen.
Suo noustuankin olen
Sun lapses armainen!"
(nukkuu; hetkisen hiljaisuus, tornin kello lyö kaksitoista, jonka
jälkeen kolaus kuuluu ikkunan takaa. Helena kavahtaa istualle ja
katselee ympärilleen. Toinen kolaus kuuluu ja Helena nousee
seisoalleen). Mikä on tuo kolina, joka häiritsee hiljaisuuden tässä
eläväin haudassa? Vastahan nyt mahtanee olla keskiyön aika... No niin,
(istuu jälleen sängyn laidalle) olipa mikä hyvänsä, ei minulla syytä
pelkoon ole. Enhän ole elämässäni ollut näin turvallisessa paikassa,
eikä ole ennen koskaan senlaista huolta pidetty mun säilyttämisestäni
kuin nyt.
(Kova kolaus ja ääni kuuluu ikkunan takaa.)
ÄÄNI. Helena!
HELENA (kavahtaa ylös). Ihmisääni se oli, joka nimeäni mainitsi.
ÄÄNI. Helena, oletko siellä?
HELENA. Täällä olen, vaan ken olet sinä ja mitä minusta tahdot?
ÄÄNI. Ystävä olen,--aukaise ikkuna.
HELENA. Ystävä hän on,--ja uskollinen ystävä hän mahtaakin olla, koska
luopuu makeasta yöunestaan tullakseen minun luokseni.
ÄÄNI. Älä viivyttele, vaan aukaise jo kiiruusti ikkuna.
HELENA. Sen heti teen. (Aukaisee ikkunan; Hoppulaisen kasvot tulevat
näkyviin.)
HOPPULAINEN. Morjens! Saako tänne pistää nenänsä sisään?
HELENA. Tekö se vaan olittekin, Hoppulainen!
HOPPULAINEN. Minähän se vaan olin, mutta onhan sitä siinäkin.
HELENA. Kuinka pääsitte sinne ylös?
HOPPULAINEN. Mikäs konsti siinä,--onhan maailmassa tikapuita. (Alkaa
sahata ikkunanrautoja.)
HELENA. Mitä teette, Hoppulainen? Mikä on tarkoituksenne?
HOPPULAINEN. Nämä raudat vaan tästä sahaan poikki, sitten otan
hempukkani kainaloon ja vien hänet suden kuopasta pois. Näes, ennen
tynnyrin kirppuja varjelee, ennenkuin kaksi yksimielistä.
HELENA. Ooh,--kiitos siitä! Mutta luuletteko minun olevani valmiin
lähtemään täältä teidän kainaloonne.
HOPPULAINEN. Ellet tule kainalooni, niin tule sitten selkääni, sama se
minulle on. Soromnoo, sanoi laukkuryssä.
HELENA. Mutta minä en lähde täältä teidän kanssanne, en, vaikka mikä
olisi.
HOPPULAINEN. Kyllä sinun täytyy, jos mielit lain kovista kourista
päästä.
HELENA. Minäpä en tahdokaan niistä päästä, vaikka olisivat vielä
kovemmat kuin ovatkaan.
HOPPULAINEN. Tottako se on vai leikkiä?
HELENA. Olisinko nyt sillä mielellä, että saattaisin leikkiä laskea.
Väkisin ette voi minua pakoon viedä, ja omasta ehdostani taas en lähde.
Lakatkaa vaan turhasta työstänne.
HOPPULAINEN. Mutta kuulehan nyt, Helena, yhtäkaikki! Minulla on tuolla
maantien varrella hevonen, ja sillä vien sinun semmoiseen paikkaan,
ettei kruununmiehet ikinä saa sinuun kynsiään iskeä.
HELENA. Vai niin. Elättäisitte kaiketi minua siellä Peltolan rahoilla.
Mutta varokaa itseänne, Hoppulainen, jos te vaan niihin rahoihin
koskette tai niistä rahtuakaan hävitätte.
HOPPULAINEN. Herran poika,--minäkö niitä hävittäisin?
HELENA. Viekää isälle terveisiä ja sanokaa hänelle, että paljon tosin
olen saanut kärsiä, mutta nureksimatta otan kaikki vastaan, jos hän vaan
toimittaa Peltolan rahat takaisin. Rikos on kuin raskas taakka
tunnollani, niin kauan kuin rahat pidätetään oikealta omistajaltaan.
HOPPULAINEN (erikseen). Lempo vieköön, jos minä tästä ymmärrän
sanaakaan. Tyttö parka mahtaa olla sekaisin päästään.
HELENA. Lupaatteko sen sanoa isälleni?
HOPPULAINEN. Kyllä,--kyllä minä sanon.
HELENA. Kuinka vanhempani muuten voivat?
HOPPULAINEN. Hm--noin, niinkuin märkä palaa. Isäsi kovin suree sinun
onnettomuuttasi ja, tiedätkös, hän teki lujan päätöksen, ettei enää
viinan tippaakaan maista tuon koommin. Kannullisen viinaa hän viskasi
nurkkaan, silloin kun aamulla tuli kotia ja kuuli, että olivat sinun
panneet kiinni. Niin, nyt juohtuu mieleeni, että äitisi pani mukaani
vähän rieskaa ja nuorta voita sinulle,--nyytti pitäisi oleman täällä
taskussani. Kas tuossa! (antaa Helenalle! pienen nyytin).
HELENA. Mun armas äitini!
HOPPULAINEN. Nuori Peltola siellä käy vähän väliä vanhempaisi luona ja
tutkii, mitä kaikkea tuona onnettomana yönä teillä tapahtui. Hän ei,
kuulemma, saa sitä päähänsä, että sinä olisit rahat vienyt.
HELENA (erikseen). Niilo! Voi Niilo! (Levottomasti Hoppulaiselle.) Ei
hän vaan liene päässyt asian perille?
HOPPULAINEN. Asian perille?--Hm--(Erikseen) Tyttöriepu ei muistakaan,
että itse hän sen jo on tunnustanut. (Ääneen.) Ole huoletonna vaan, ei
hän sen perille pääse. Tuletko nyt sentään mukaani? Pian minä nämä
raudat tästä poikki saan. Näes, se käy niinkuin Mäkelän sahti ilman
nostinta.
HELENA. Sen hyvin uskon, mutta en minä täältä pakoon lähde, Hoppulainen.
Viekää terveisiä vanhemmilleni, ja--ja--kaikille, jotka minua muistavat.
HOPPULAINEN. Mutta, ajatteles,--olethan sinä täällä juuri kuin ahven
merrassa, ja entä, jos he vielä tuomitsevat sinulle neljäkymmentä paria?
HELENA. Vaikka hengen ottaisivat, en sittenkään karkeisi heidän
käsistään. Hyvästi nyt, Hoppulainen.
HOPPULAINEN. Maltahan vielä. Kas tuossa on vähän voidetta, jota sain
Penttulalta;--sillä kun selkäänsä voitelee, niin ei tunnu mihinkään,
vaikka sata paria saisi.