NIILO (töytää sisään peräovesta ja asettuu miesten eteen). Jumalan
kiitos, vieläpä ehdin!
HELENA. Voi, taivas, Niilokin!
PELTOLA. Kuka peijakas pojan päästi irti?
NIILO. Luulitteko minusta pääsevänne sillä, että minun aittaan
telkesitte? Menkää katsomaan, lukkonne on särjetty, ovenne on
pirstaleina, ja nyt olen tässä. Ennenkuin te hiuskarvaakaan saatte
nykäistä Helenan päästä, täytyy teidän minulta henki ottaa. Eikä se ole
varsin helposti tehty, sillä kovan halun nyt tunnen raivoisaan, hurjaan,
vimmattuun taisteluun. Ole huoletta, Helena, he eivät saa sinulle mitään
pahaa tehdä, niinkauan kuin minä elän.
PELTOLA. Ooh, sinä poikajunkkari, vai rupeat sinä varkaan puolia
pitämään.
NIILO. Helena ei ole varas; hän on viaton.
MARIA. Kiitos, kiitos teille, Niilo, joka turvattoman puolta pidätte!
Rohkaise mieltäsi, lapseni, näethän, sinulla on puoltajia. Sano heille,
että olet viaton.
NIILO. Oikea syyllinen nyt vapaasti pääsee pakenemaan, sillä välin kuin
te, isä, täällä viatonta ahdistatte.
HELENA (nousee äkisti). Äiti,--oi, lohduttakoon sinua taivaan Luoja,
minun täytyy sydämmesi murtaa. Niilo--väistykää edestäni, että he
saavat minun sitoa. Minä--voi, Jumala auttakoon--minä tunnustan
itseni syylliseksi.
MARIA (parkaisee ja pyörtyy).
NIILO. Jumalan nimessä,--se ei ole totta, Helena, sinä hourit,--sinä
olet sekaisin säikähdyksestä.
HELENA. Minä olen täydessä järjessäni.--Miehet, miksi viivyttelette?
(Miehet rientävät häntä sitomaan. Niilo hoipertelee masentuneena.)