HOPPULAINEN. Poies aina, poies aina, vaikkei mielikään tekisi. (Laulaa
mennessään.)
"Ei se kahvi kuumaa ollut, kun erojaisissa juotiin,
Se pisara oli kuumempi, joka poskilta alas vuoti."
HELENA (huutaa ovelta heidän jälkeensä). Tulethan pian takaisin, isä!
ANTTI (ulkoa). Aamulla palajan.
HELENA (hämmästyneenä). Aamulla vasta!--Mutta mihin sitten menettekään,
kun niin kauan viivytte?--Ei mitään vastausta.--He eivät minua enää
kuule. (Vetää oven kiinni.) Työhön ja toimeen tuonne ulos, sanoi isä. Ja
aina aamuun saakka he viipyvät!--Mitä olisi heillä pimeän yön aikaan
ulkona toimitettavaa?--Suuri Jumala--eihän se vaan liene--? Ei, mistä
semmoinen ajatus mieleenikään tuli. (Menee kehräämään; hetken päästä hän
pysähdyttää rukkinsa.) Niin, olihan isä melkein selvä eikä
Hoppulainenkaan ollut erittäin liikutettu, ei siis ollenkaan tarvitse
peljätä, että heillä mitään pahaa oli mielessä. (Kehrää taaskin vähän
aikaa.) Mutta kuitenkin! Minkätähden tuo salaperäisyys?--Mitä olisi
heidän tarvinnut sitä minulta peittää, jos se kerran rehellinen toimi
oli? (Väistää rukin syrjään; nousee.) Ei, tätä levottomuutta en voi
kestää, minun täytyy rientää heidän jäljessään. Pitkälle eivät vielä
ole ehtineet, kenties piankin heidän saavutan. (Ottaa kirstustaan
kaulavaatteen, jonka heittää ympärilleen, sammuttaa kynttilän ja menee
ulos peräovesta)
PENTTULA (tulee hiljaa peräovesta, ottaa taskustaan tikkulaatikon ja
raapaisee tulta. Hän sytyttää kynttilän ja tähyslelee ympärilleen)--
Kaikki hyvin--vuode on tyhjä--. Tyttö joko ei ole kotona taikka
nukkuu hän tuolla kammarissa... Tynnyrin rukiita lupasi minulle Loviisa,
jos saisin nuoren Peltolan Helenasta luopumaan. Ja sen minä teen, sen
teen oikein halusta, sillä tuonlaisia hurskaita ja pyhiä ihmisiä minä en
kärsi,--ne ovat minulle haitaksi ... minä heitä vihaan. (Huomaa huivin,
jonka Antti on viskannut kädestään.) Kas, tuossa tytön huivi, ja se on
juuri kapine, jota minä tarvitsen. Tänlaista huivia ei koko
paikkakunnalla ole muilla kuin Aholan Helenalla, sen jokainen tietää ja
tuntee... Nyt, tyttö, olet vallassani! (Sammuttaa kynttilän ja hiipii
pois.)
MARIA (tulee oikealta kynttilä kädessä). Luulin kuulleeni tuvasta
liikettä, mutta eihän täällä ole ketään... Helenakin on poissa...
Kummallista,--mihin on lapsi mennyt? (Aukaisee ovea ja huutaa ulos.)
Helena--oletko siellä?--Helena!--Uuh, kuinka kolkko ja pimeä siellä on.
Helena, Helena! Ei kuulu vastausta. Sudet vaan korvessa ulvovat ja
huuhkain huutaa petäjikössä käheämmin kuin koskaan ennen. (Sulkee oven.)
Ei Anttikaan vielä ole kotona. No niin,--ei siinä mitään tavatonta ole.
Mutta Helena, mun armas lapseni, mikä sai sinun sydänyöllä lähtemään
ulos kylmään tästä lämpöisestä tuvasta? Varjele häntä, Herra
kaikkivaltias, väärille teille eksymästä!... Kaiken yötä olen nähnyt
niin kauheita unia. Kun ei vaan Helenalle mitään pahaa tapahtuisi.
(Katsoo ikkunasta ulos.) Tuuli yhä vinkuu nurkissa ja pimeä siellä on
kuin säkissä.--Johan nyt lieneekin aamupuoli yötä, eikä Helenaa
vieläkään kuulu tulevaksi. Mitä ajattelen tästä? Ja kuinka saan nämä
kamalat epätiedon hetket kulumaan? Jos voisin koota ajatuksiani ja
lukea raamattua; (ottaa kirjan pöydältä) varmaan siitä nyt niinkuin
aina ennen vuotaisi lohdutusta ja rauhaa ahdistetulle sydämelleni.
(Menee takaisin kammariin.)
HELENA (tulee peräovesta). Huuh--kuinka siellä on kylmä! Vilusta koko
ruumiini värisee. Enkä mistään isää löytänyt. Autiota ja pilkkoisten
pimeää on kaikkialla, tuuli vaan puita ravistelee ja metsän pedot
saalistaan väijyvät... Kauhean kamala on tämä yö. Varjele meitä, o
laupias Jumala, kaikesta pahasta! (Lähestyy ikkunaa.) Mitä näen tuolla?
Joukko miehiä monilla lyhdyillä rientää tänne pellon poikki. Mitä he
täältä yösydännä etsivät? Ah--isälle on varmaan joku onnettomuus
tapahtunut ja häntä tuodaan kotiin--voi minua--saanko nähdä häntä
elävänä vai ruumiinako? (Lankeaa polvilleen kirstunsa eteen ja peittää
kasvot käsiinsä.)
(Peltola, vanginkuljettaja ja useita muita miehiä tulee lyhtyineen
peräovesta.)
PELTOLA. Oikein arvattu! Täällä saamme hänen heti kiinni. Ja pankaa
merkille, miehet, että hän on täysissä vaatteissa ja kyyryssä kirstunsa
edessä. Näettekö, hänellä on suuri kaulavaatekin hartioilla, ikäänkuin
olisi hän vasta juuri ulkoa tullut.
HELENA (nousee ja katsoo heihin kummastuneena).
PELTOLA. Anna paikalla rahat tänne, tyttö, muutoin ei kunnian kukko
laula.
HELENA. Rahat?
PELTOLA. Rahat juuri ja aivan jok'ainoa penni. Annatko ne hyvällä,
vai--?
HELENA. Mitkä rahat?
VANGINKULJETTAJA. Peijakas, kun vielä kysyy, mitkä rahat.
PELTOLA. Te kuulette, ettei hän tahdo niitä hyvällä antaa.
(Helenalle) Missä on tuon kirstun avain?
HELENA. Millä oikeudella te sitä minulta vaaditte?
PELTOLA. Parempi oikeus meillä siihen kumminkin on kuin sinulla
murtovarkauden tekoon.
HELENA (kauhistuen). Murtovarkauden?
PELTOLA. Älä tekeydy noin tietämättömäksi, ei se sinua pitkälle auta.
Sinä se olit, joka noin puoli tuntia sitten särjit ikkunan minun
huoneeseni ja väärillä avaimilla aukaisit kaapin, josta veit viisisataa
markkaa setelirahaa. Sen voimme milloin hyvänsä toteen näyttää.
HELENA. Jumala meitä varjelkoon--minäkö vein viisisataa markkaa?
PELTOLA. Sinä juuri, sinä kelvoton sen teit. Mutta et sinä niillä kauas
juokse, sillä minulla on setelien numerot täällä kirjassani.
VANGINKULJETTAJA. Tunnusta vaan heti ja neuvo, mihin rahat olet
kätkenyt, sillä tavoin pääset helpommalla rangaistuksella.
HELENA. Niin totta kuin kaikkivaltias Jumala elää ja hallitsee tuolla
ylhäällä, niin totta on, että minä olen viaton siihen, josta te minua
nyt syytätte.
PELTOLA. Vai vannot sinä vielä sielusi helvettiin, sinä kurja. Mutta
katsopas tätä! (Näyttää hänelle huivia.)
HELENA. Mitä?--tuo huivi?
PELTOLA. Ahaa, jokos kalvenet?
HELENA. Jumalan tähden, sanokaa, mitä tarkoitatte tuolla huivilla?
PELTOLA. Niin, huomaatkos, sinulla ainoastaan on tänlainen huivi nähty,
ja sinun omaksesi voi ken tahansa sen todistaa.
HELENA. Enhän sitä kielläkään. Mutta missä yhteydessä se on teidän
syytökseenne, sitä tahdon vaan tietää.
PELTOLA. Saatpahan kuulla sitten.
HELENA. Ei, sanokaa minulle nyt heti, mistä löysitte tämän huivin?
PELTOLA. Nämä miehet todistavat sen olleen laattialla samassa huoneessa,
josta ikkuna oli särjetty ja rahat viety.
HELENA. Ei, se ei ole totta, aivan mahdotonta se on. Voi, miksi näin
kauheasti minua tahdotaan pettää!
MIEHET. Valallamme voimme asian todistaa.
HELENA. Älkää olko armottomia, isäntä, te olette rehellinen, kunnon
ihminen, ja minä olen vaan heikko, turvaton tyttöraukka, joka en
ollenkaan ymmärrä näitä asioita enkä tiedä, kuinka minun tulisi
menetellä. Eikö totta, tiellä tänne tullessanne tuon huivin löysitte ja
suotta minua nyt sillä säikytätte?
MIEHET. Ja mekö olisimme väärän valan tekijöitä? Varo itseäsi, tyttö.
HELENA. Ei, ei;--ei väärän valan tekijöitä, enhän minä sitä
tarkoittanut.
PELTOLA. Jos minua rehelliseksi mieheksi uskot, niin älä sitten
tuommoisia epäile.
HELENA. Se olisi siis kuitenkin totta? Huivi oli siellä huoneessa--?
PELTOLA.--jossa varkaus tehtiin. Johan sen sanoin.
HELENA. Ja hänkö, joka huivin on pudottanut, olisi varkauteen syyllinen?
PELTOLA. Onhan se järkeen menevä asia.
HELENA (masentuneena polvillaan puoliääneen). Niin, onhan se, Jumala
meitä armahtakoon!
ERÄS MIEHISTÄ. Etkö vieläkään tahdo tunnustaa? Hän on itsepintainen
kuin synti.
VANGINKULJETTAJA. Parasta kun panemme tytön nuoriin ja viemme hänen
vallesmannin käsiin.
MIEHET. Niin, koetellaanpa, eikö vallesmanni ja korkea oikeus saisi
tuota jäykkyyttä masennetuksi.
PELTOLA. Malttakaa, minun käy häntä kumminkin sääli. En minä sinun
onnettomuuttasi tahdo, tyttöparka; jos vaan laitat asian selväksi, niin
olen valmis sovintoon.
HELENA. Kiitoksia, isäntä! Jumala palkitkoon teille hyvyytenne! Minä
teen, mitä vaan tahdotte, mutta auttakaa minua, neuvokaa minua,
koettakaamme yhdessä saada kaikki hyväksi jälleen.
PELTOLA. Tuo sitten rahat tänne, niin loppukoon koko juttu siihen.
HELENA. Rahat?--Rahat! Kuinka voisin niitä tuoda, kun niitä ei minulla
ole?
VANGINKULJETTAJA. Siinä sen näette, kuinka pitkälle tuommoisten kanssa
sääliväisyydellä pääsette.
PELTOLA. Tee niinkuin sanoin,--jos sovintoa tahdot.