HELENA. Isä kulta, älä ole niin paljon tuon Hoppulaisen parissa,--ei
hän ole mikään hyvä ihminen.
ANTTI. Älä sinä yhtään Hoppulaista moiti, hän aikoo sinut naida.
HELENA. Vai niin! Ja antaisitko sinä, isä, lapsesi Hoppulaiselle
vaimoksi?
ANTTI. Miksikäs ei? Kyllä Hoppulainen siinä vaimonsa elättää kuin joku
muukin. Hän pystyy työhön mihin tahansa ja on hyväluontoinen, sen
takaan.
HELENA. Ja viinaan menevä.
ANTTI. Se ei haittaa ollenkaan. Miehen voimakas luonto vaatii vähän
väkevää virvokkeeksi, muutoin se tulee laimeaksi ja veteläksi kuin
heikon naisen.
HELENA. Oli miten oli, mutta en minä Hoppulaiselle kumminkaan mene.
ANTTI. Luulet kai paremman saavasi.
HELENA. Vaikka en ikänäni miestä saisi, en hänestä sittenkään huolisi.
HOPPULAINEN (laulaa ulkona).
"Piiput, piiput, piiput ja rassi,
Tulukset ja tupakkimassi.
Tule tule, tule, naapuri tänne.
Tala; lala, tala lala,
Tala lala lala."
ANTTI. Sielläpä hän juuri tuleekin.
HELENA. Joko taas!
HOPPULAINEN (pistää päänsä ovesta sisään). Päivää! Onko Paavo lavolla?
ANTTI. Tääll' ollaan. Tul' sisään vaan!
HOPPULAINEN (astuu sisään). Tul', tul', sanoi Tammelainen härkää. (Antaa
Antille kättä.) No, moron, moron! Tikk neesan i poron, poron.
ANTTI. Terve! Mitä kuuluu?
HOPPULAINEN. Rauhaa rapiata, leipää makiata, pojat kelpaavat niinkuin
ennenkin. Vai mitä sanoo Helena? Katsopa, Antti, tuota tytärtäsi! Hän on
kaunis kuin keväinen nauris, paistaa ja loistaa kuin Naantalin aurinko,
kiiltää ja välskähtelee kuin Uskelan Jussin sormus.
HELENA (nauraa vastoin tahtoaan ja korjaa ruokia pöydästä kaappiin). Ja
Hoppulaisen kieli elää kuin kello vuohen sarvessa.
HOPPULAINEN. Pisto tuli, vaikk'ei pystynyt.
ANTTI. Vietkö sinä ruoan pois? Entä jos Hoppulaistakin olisi maittanut?
HOPPULAINEN. Ei räkkää rengille rokkaa, paljon maksaa papukappa.
ANTTI. Mutta meillä on ja meillä annetaan, kun loppuu niin lainataan.
HELENA (tuo ruoan takaisin pöytään). Eihän tässä juuri ole vieraalle
tarjottavaa, mutta jos teillä nälkä on, niin ehkä kumminkin maittaa.
HOPPULAINEN. No nälkä on, että näköä haittaa.
HELENA. Istukaa sitten syömään; muuta ei ole.
HOPPULAINEN. Söökä vaan, söökä, kyll' se hyve rooka on, sanoi Kauhan
rouva (istuu penkille Anttia vastapäätä).
HELENA (menee sivulle rukkinsa luo ja alkaa kehrätä).
HOPPULAINEN (ottaa pullon taskustaan, ryyppää ja tarjoo Antille). Skool
pruur, sanoi Svenpark hevoselleen.
HELENA. Joko Hoppulainen taas tuo viinaa tänne? Ellette voi tuota
juomistanne jättää, niin antakaa kuitenkin olla muita siihen
viettelemättä.
HOPPULAINEN (katsoo häneen olkapäänsä yli). Ole sinä vaiti, sielus' on
kuin silkkilangan solmu, sekin on hotto keskeltä, (Tarttuu leipään ja
leikkaa siitä palasen.) Pidä nyt puolesi, Jumalan vilja, syntinen on
kimpussasi. (Syö ja puhuu erikseen Antille.) Penttula pyysi meitä
tulemaan Sorsan metsään täksi yötä viinaa polttamaan; lupasi kannun
viinaa ja markan rahaa kummallekin palkaksi.
ANTTI. Eikö hän saata sitä itse tehdä?
HOPPULAINEN. Sanoi olevan itsellään muita toimia.
ANTTI. Mutta jos vallesmannilla olisi vihiä asiasta ja hän tulisi sinne,
kuinkas sitten käy? (Pudistelee päätään.) En minä rupea vastakynttä
tekemään kruunun palvelijoille.
HOPPULAINEN. Luuletkos vallesmannin enää tohtivan tulla Penttulan
viinapannuun koskemaan, sittenkun hän sitä kerran yritti viemään ja
sormensa tarttuivat niin viinapannuun kiinni, ettei niitä vielä tänäkään
päivänä olisi siitä irti saanut, ellei Penttula olisi häntä pulasta
auttanut.
ANTTI. Ota vaan lahnaa niin paljon kuin lystäät; kyllä Helena tuo lisää,
jos loppuu.
HOPPULAINEN (ottaa kalaa). Kunpa nyt olisi suuta korviin ja vatsaa
polviin, sanoi kerjäläinen munarokkaa syödessään.
ANTTI. Niin, kyllä Penttula on kuuluisa noita.
HOPPULAINEN. Suurin Suomenniemellä, sanotaan. Tulet siis?
ANTTI. Jos häntä nyt sitten tulisi.
HOPPULAINEN. No, olkoon päätetty,--tuossa paikassa mennään. (Ottaa
puukon pöydältä, ryyppää ja tarjoo Antille.) Kyll tääll' on, sanoi
Järppi, kun pelasi.
HELENA. Isä kulta, älä toki enää ota.
ANTTI (vähän tuimasti). Älä sinä aina minua komenna, kyllä minä itsekin
itseni komennan. (Ryyppää.)
HOPPULAINEN. Ei lisä pahaa tee muuanne kuin selkään. (Ottaa vielä
ryypyn.) Ahha, sanoi pappilan muori, kun hautaan laskettiin. (Nousee
pöydästä ja siunaa.) Kost' Jumala, suuri kiitos, paljon kiitoksia!
Jumala teitä heiluttakoon ja keikuttakoon kuin sutta vivussa! (Lyö
suullista pulloon, laulaa:) »Pullo on nyt avattu ja ryyppy kallistettu,
nätti tyttö naapurissa pojalle kasvatettu.»
HELENA. Ei saa huutaa, Hoppulainen.
HOPPULAINEN. No, tuletkos sinä siitä hullummaksi, jos Hoppulainen
huutaa? (Menee Helenan luokse ja istuu tuolille hänen viereensä.)
Kuulehan, Helena, tiedätkös, kuinka Tampereen kirkon kellot sanovat?
HELENA. Kyllä tiedän. Ne sanovat: kerran sinullekin kirkonkellot soivat.
HOPPULAINEN. Mitä hullua! Eihän ne niin sano, vaan näin: »Kuka köyhän
nai? Kuka köyhän nai?»--Ja siihen Kyrön kellot vastaavat: »Toinen köyhä
toisen köyhän: toinen köyhä toisen köyhän.» Näes, niin ne kirkonkellot
juttelevat. No, sinä olet köyhä ja minä olen köyhä ... jokos nyt yskän
ymmärrät?
HELENA. Älkää joutavia puhuko.
HOPPULAINEN. Anna suora vastaus vaan äläkä kierrä kysymystäni. Sano näin
(laulaa):
"Pappani kodosta, mammani majasta
Olen minä eroitettu.
Soreata, koreata poikaa varten
Olen minä kasvatettu."
(Puhuu.) Eikös niin, Helena?
HELENA. Äiti ei saa nukkua, kun te tuonlaista elämää pidätte.
ANTTI (ottaa huivin kädestään ja heittää sen penkille pöydän taakse;
erikseen). En minä kärsi tuonlaisia riepuja kädessäni.
HOPPULAINEN (yhä Helenalle puhuen). Sinä olet aina vaan totinen ja vakaa
kuin Rengon kirkko jouluna. Mutta kaunis sinä olet ja suloinen kuin
taivaan enkeli, vartaloltasi olet hoikka kuin kala-kaija, kasvosi ovat
pyöreät kuin Viitasaarelaisen kalakukko ja nuo poskipääsi ne hohtavat
kuin mansikan kylki aholla. (Näppää sormiaan ihastuksesta.)
ANTTI (nousee penkiltä ja menee perälle nuttua päälleen ottamaan). Äläkä
nyt soita siellä pääluutasi, vaan sano, tuleeko siitä lähdöstä mitään.
HOPPULAINEN. Ei kiirettä kirkkoon, vasta on pappi paita päällä.
(Katselee ihaillen Helenaa, laulaa) »Herran terttu, kullan nuppu,
sokeritoppa teijaa, Sinua minä katselen ja laulelen heleijaa.»
HELENA. Jo nyt olisi aika lopettaa niin katselemisen kuin
laulamisenkin.
ANTTI. Samaa minä myös sanon. Tule heti, jos tulet, taikka ollaan
tykkänään menemättä.
HOPPULAINEN (nousee). Prosait sitten, mun ihana hempukkani, lauvantaina
menemme pappilaan, eikö niin? (Antille.) No, nyt olen valmis.
HELENA (nousee). Isä, ethän toki enää mene hänen kanssaan?
ANTTI. Enpähän siihen sinultakaan lupaa pyytäne.
HELENA (menee Antin luokse ja tarttuu hänen käteensä). Voi, älä mene,
isä, enää ulos, johan nyt on yö. Pane maata tuohon vuoteelle, hyvä,
rakas isä, tee se, niin heräät huomenaamuna terveenä ja raittiina.
Äidin tähden, isä, itsesi tähden, meidän kaikkein tähden, älä mene enää
mihinkään, vaan jää kotiin, jää tähän lämpöiseen, hauskaan kotiimme,
jossa sinun on paljon parempi olla kuin tuolla ulkona yön seljassa!
ANTTI. Oles tuossa vaiti!
HOPPULAINEN. Puhu pukille, sanoi Sauna-Matti papille.
HELENA. Isä kulta, elämänikäni tahdon sinua palvella, tahdon panna
viimeisetkin voimani alttiiksi sinun puolestasi, mutta kaiken hyvän
nimessä rukoilen sinua luopumaan tuosta väkeväin nauttimisesta,
ennenkuin se liian myöhäistä on. Ano voimaa ylähältä ja taistele pahaa
vastaan, oi, isä armas, onhan Jumala väkevämpi kuin kiusaaja, jos vaan
uskollisesti riiput hänessä kiinni.
HOPPULAINEN. Siipoten, sanoi Mäntsälän lukkari, kun kynä putosi. Niinhän
sinä, Helena kulta saarnaat kuin paras pappi vaan.
ANTTI. Suotta sinä nyt siinä tuskaa näet, emmehän me tällä kertaa
juomaan lähde, vaan työhön ja toimeen tuonne ulos.
HELENA. Työhön ja toimeen! Mikä on se työ ja toimi, joka yöllä on
toimitettava ulkona pimeydessä? Oi, isä, ei se ole kunniallinen työ,
joka ei päivän valkeutta siedä. Jätä sikseen koko tuuma, isä, ja rupea
levolle; minä siihen sijaan valvon vaikka koko yön käsityöni ääressä.
HOPPULAINEN. Älä liputa, kultani, ettei leukasi putoa; vaan sano
minulle nyt kauniit jäähyväiset; koska olet niin suurta rakkauttakin
minulle osoittanut.
ANTTI. Niin, jokos lähdemme nyt?
HELENA. Isä, etkö ollenkaan ajattele äitiäkään, joka nyt nukkuu
rauhallista yöuntaan tuolta kammarissa, aavistamatta mitään teidän
aikomuksestanne. Kuinka monta tuskan yötä hän lienee sinun tähtesi, isä,
valvonut, sen tietää ainoastaan kaikkivaltias Jumala tuolla taivaassa,
jonka silmä ei konsaan uneen ummistu. Oi, isä, äiti kätkee surun
sydämmeensä, mutta se kalvaa hänen elämänsä lankaa, kunnes tuonen
viikate sen vihdoin katkaisee. Kenties ei olekaan se hetki enää kaukana,
jolloin saamme hänen maanpoveen kätkeä. Silloin, isä, ei katumuksen
kyynel häntä eloon herätä. (Itkee ja peittää kasvonsa esiliinaan.)
ANTTI. Älä siinä nyt turhia itke, minä lupaan etten tänä yönä viinan
tippaakaan maista.
HOPPULAINEN. Ja minä lupaan sen myös (Panee pullon taskustaan pöydälle.)
Tuohon paikkaan panen pullon, eikä viinan märkää pidä tänä yönä miehen
kurkusta alas menemän. Se olkoon sanottu! Kas niin, älä sure, Helena
kulta, saat nähdä, me olemme selviä miehiä huomenaamuna. Pyyhi
kyyneleesi ja pane rauhassa nukkumaan, tai rupea ennemmin papin paitaa
neulomaan; kyllä sinun viikon päästä viimeistään pappilaan vien, saatpa
nähdä.