(Tupa Aholan torpassa. Peräseinällä ovi ja vuode. Oikealla sivuseinällä
ikkuna, jonka alla on pienempi pöytä kaappineen. Pöydän vieressä kirstu;
taampana samalla seinällä on ovi, joka vie kammariin. Vasemmalla puolen
on pitkä pöytä, jonka kummallakin puolen on penkki ja toisessa päässä
tuoli.)
HELENA (istuu ikkunaa likellä ja kehrää. Pöydällä hänen vieressään
palaa kynttilä). Kuinka kauan se isä taaskin viipyy, vaikka lupasi jo
puolenpäivän aikaan palata. Ellei hän vaan olisi Hoppulaisen pariin
joutunut!... Niin--(huokaa) silloin ei ole häntä kotiin odottaminen
ennenkuin aamu puoleen yötä. Voi, kun tuosta Hoppulaisesta kerrankin
pääsisimme rauhaan. Soisin hänen muuttavan pois koko paikkakunnalta,
ettei hän aina olisi täällä isää viinaan viettelemässä... Kuka olisi
uskonut, että minun hiljainen, sävyisä ja hyväluontoinen isäni juomaan
rupeisi, hän, joka ei ennen viinan tippaakaan maistanut. Paljon, paljon
voi ihminen muutamassa vuodessa muuttua. Kun kesällä tulin vanhempiani
tervehtimään ja näin isäni surkean tilan,--näin äitini murheesta
murtuneilla voimillaan kokevan ylläpitää torppaa ja elatusta hankkia,
silloin en voinut lähteä takaisin palvelukseen, vaan jäin tänne äitini
turvaksi,--jäin siinä iloisessa toivossa, että piankin saisin isän
luopumaan pahasta tavastaan. Kolme pitkää kuukautta olen nyt parastani
koettanut, mutta isän suhteen en sen pitemmälle ole päässyt... (Katsoo
ulos ikkunasta.) Kuinka siellä jo onkin pimeä? Eikä isää vaan kuulu
tulevaksi. Äitiraukka tuolla lyhtyineen häärii, hän varmaankin on käynyt
navetassa. Nyt täytyy tekeytyä iloiseksi, sillä äidin huolia ei saa
lisätä suruisella muodolla eikä toivottomalla katseella. (Kehrää ja
hyräilee vilkkaasti.)
MARIA (tulee sisään, lyhty ja maitorainta kädessä). Aina sinä vaan
jaksat olla iloinen, lapsi raukka. Onnellinen aika tuo nuoruuden kevät,
jolloin huolet haihtuvat kuin tuhka tuuleen ja raittiin ilon kirkkaus
valaisee murheen mustat varjot. (Siivilöitsee maidon ja panee sen
kaappiin)
HELENA. No niin, mitäpä minä surisin sitten kun Luoja on lahjoittanut
mulle iloisen mielen ja terveen ruumiin. Mutta miksi taaskin menit
lypsämään äiti, vaikka niin monasti olen pyytänyt sinua jättämään nuo
toimet minun haltuuni. En minä pysy iloisena, äiti, ellet anna minun
oikein raastaa nuorilla voimillani.
MARIA. Voi, rakas lapsi, minua huolettaa sinun liikanainen työnintosi,
ja varsinkin tuo yön valvominen, johon sanot kaupungissa niin
tottuneesi.
HELENA. Jopa nyt jotakin! Sekö nuorelta voimat veisi, jos vähän valvoo
iltasilla ja hiukkaista varhaimmin nousee vuoteeltaan aamulla. Sitten
äiti, kun minä tulen sinun iällesi ja minulla on yhtä reipas tyttö kuin
sinulla nyt, silloin minä vuorostani lepään ja annan tyttäreni työtä
tehdä.
MARIA (ottaa sukankutimen ja istuu pöydän ääreen vasemmalle). Jumala
sinua siunatkoon, lapseni, ja palkitkoon monin kerroin rakkautesi meitä
kohtaan. (Erikseen.) Voi, missä viipynee taas Antti!
HELENA. Älä ota enää työtä, äiti, johan nyt on myöhä. Minä panen vähän
ruokaa pöydälle, niin syömme illallista ja sitten menet kammariisi
levolle.
MARIA. Älä minua varten ruokaa laita, lapseni, ei minun kumminkaan käy
syöminen, kun sydänalani taas tuntuu niin kipeältä.
HELENA. Ja sentään istut vielä työhön. Äitikulta, mene nyt levolle ja
nuku oikein makeata unta, niin olet huomenaamuna terve jälleen.
MARIA. En minä saa unta, kun ei isäkään vielä ole kotona.
HELENA. Mene nyt vaan, äitini, kyllä hän tuossa paikassa tulee. Minä
laitan täällä isälle ruokaa, ja sitten hän rupee tuonne minun sänkyyni
nukkumaan, jotta sinä saat maata häiritsemättä, ja minä makaan
penkillä. Mene nyt, äiti hyvä!
MARIA. No, jos sitten menen, koska niin tahdot; työläältä tosin tämä
istuminen tuntuukin, kun ei ihminen ole terve. (Nousee ja panee
sukankutimen pois.) Hyvää yötä, lapseni! Jumala siunatkoon sinua! Älä
valvo liian kauvan, vaan mene nukkumaan, ellei isä pian tule.
HELENA. Ole huoletta äiti, kyllä menen levolle, kun nukuttamaan rupee.
Hyvää yötä, äitini, makaa rauhassa! (Maria menee oikeaan.)
HELENA. Äitiraukka! Saaneeko hän vaan unta. Huoli on kova päänaluinen
ja murhe katala vierikumppani, ne väsyneeltäkin karkoittavat
virvoittavan unen. (Menee jälleen työlleen). On toki hyvä, ettei äiti
aavista mitään kaikista noista ilkeistä jutuista, jotka Niilon tähden
ovat minusta paikkakunnalla levinneet. Mitä sanoisi hän, jos tietäisi
tytärtänsä pidettävän velhona, joka taikaneuvoilla solmii miesten
sydämmet! Oi, kuinka armottomia ihmiset kuitenkin ovat, kun turhan
epäluulon tähden riistävät turvattomalta tyttöraukalta hänen ainoan
rikkautensa,--kunnian ja hyvän maineen. Paljo tosin on Niilon rakkaus
minulle kärsimystä tuottanut; (nousee ylös, astuu esiin ja innostuu)
mutta iloni ja onneni se kuitenkin on ja vaikka vielä kuolemaan mua
sentähden vietäisiin, en sittenkään sitä kadottaa tahtoisi... Oi, Niilo,
kunpa tietäisit, kuinka tämän kylmän kuoren alla lämmin sydän sinulle
sykkii; kunpa tietäisit, kuinka äärettömän rakas sinä Helenalle olet?
Mutta sitä et sinä aavistakaan, ja jos mulle taivaan Herra voimia suo,
et sitä tulekaan tässä elämässä aavistamaan, sillä eripuraisuutta en
koskaan tahdo isän ja pojan väliin rakentaa. En koskaan,--Jumala
varjelkoon minua siitä! (Kuuntelee ja lähestyy ovea.) Ulkoa kuuluu
astuntaa, jokohan isä tulee? (Aukaisee Antille, joka astuu sisään.)
HELENA. Hyvää iltaa, isä kulta! Voi, kuinka olit hyvä, kun et varsin
myöhään viipynyt. Käy istumaan tänne pöydän luokse, minä tuon sinulle
ruokaa, oikein herkkua, tiedätkös. (Antti istuu pöydän päähän ja Helena
kantaa kaapista ruokaa hänen eteensä pöydälle.)
HELENA. Voita, rieskaa, piimää tai nuorta maitoa, jos sitä ennen haluat,
ja suolaista lahnaa, vieläkö parempaa pitäisi olla. Keittoa en voinut
valmistaa, kun en oikein tiennyt, mihin aikaan kotiin tulisit.
ANTTI. Keitosta minä vähät; toista, jos sinulla olisi edes ryyppy antaa.
HELENA (istuu toiselle puolelle pöytää). Tiedäthän, isä kulta, ettei
minulla koskaan väkeviä ole. Mutta, missä olet kätesi noin loukannut?
Oikeinhan siinä on suuri haava. Pitäisi minulla oleman laastaria
kirstussani (menee kirstulleen). Oikein, tuossapa sitä onkin, nyt vaan
pikkuinen tilkka vielä, jolle sitä levitän. Noin, anna kätesi tänne,
isä hyvä.
ANTTI (syöden). Joutavia.
HELENA. Älä estä minua sitä laittamasta; saat nähdä, se rupee
vihoittelemaan, jos siihen kylmä pääsee. Ei pientä haavaa eikä halpaa
sukua saa katsoa ylen, kumpaisestakin voi tulla suurta. Kas noin, nyt on
hyvä. Pannaan vielä jotakin siteeksi, vaikkapa huivini tuosta, ettei
laastaritilkka putoo. Noin, kyllä pysyy (istuu jälleen penkille).
ANTTI. Onko Hoppulainen käynyt täällä?