PENTTULA. Minun sanani voimasta.
LOVIISA. Ja Niilon mieli kääntyy Helenasta eriskummallisen,
käsittämättömän vaikutuksen kautta.
PENTTULA. Luotteheni sen matkaan saa.
LOVIISA. Hän Helenan hylkää, ja sitten ... sitten... Penttula, sanokaa
minulle suoraan, kuka mielestänne on kauniin tyttö tällä paikkakunnalla?
PENTTULA. Kuka siinä teille vertoja vetäisi.
LOVIISA. Ei kukaan, eikö niin? Mutta mikä sai Niilon minusta luopumaan
juuri samassa, kun hän oli minua kosinut?
PENTTULA. Katehien kirot tässä maailmassa paljon pahaa vaikuttavat.
LOVIISA. Katehien kirot! Voi poloinen päiviäni, kirojen alaiseksi olen
varmaankin joutunut, ei epäilemistä ollenkaan. Mikä tulee minulle
neuvoksi, sanokaa, Penttula, mikä auttaa minua onnetonta niistä?
PENTTULA. Sen minä teen. (Ottaa pihlajan.) Tästä pujotelkaa itsenne
lävitse, minun lukiessani. (Asettaa pihlajan pystyyn ja Loviisa pistää
päänsä vähitellen aina hartioihin saakka halkeamaan sillä välin kuin
Penttula lukee.)
"Päästä Luoja, päästä luonto,
Päästä päällinen Jumala,
Päästä piika pintehestä,
Tytär tyhjistä sanoista,
Pakinoista partasuiden,
Jupinoista jouhisuiden.
Kuin on kuun kehästä päästit,
Päivän päästit kalliosta,
Niin päästä tämäkin neiti--"
HOPPULAINEN (pistää päänsä ovesta sisääni). Hei lempi, heräjä lempi! Nouse
nuorin nostamatta, tervasköysin tempomatta. Onko niin, vai mitenkä?
LOVIISA. Herra siunaa, kuinka minä peljästyin! Joka paikkaan tuon
heittiön pitää ennättämän. Mutta eipä hänellä muuta työtä lienekään,
kuin alinomaa kuljeksia ympäri kylää. Onneton sekin äiti, joka
tuommoisen tyhjäntoimittajan on maailmaan synnyttänyt.
HOPPULAINEN (laulaa).
"Mamma se lauloi ah, voi, voi,
Kun liekutti lullani laitaa.
Mikähän maailman koijari vaan
Mun pojastani tulla taitaa.
Koijari olen minä ollutkin
Ja koijaaman minun pitää,
Ellen koijari oisikaan,
Ei oisi virkaa mitään."
PENTTULA. Lempo sinun vieköön lauluinesi ja kujeinesi.
HOPPULAINEN. Passipo, suurkiitos hyvästä toivotuksestasi!
PENTTULA. Hittoko sinun tänne toi juuri tällä haavaa? Sekö vaan,
vieläkin sanon.
HOPPULAINEN. Oikein riivattu. Hiisi toi minun sinulle avuksi lempeä
Loviisalle nostaessasi.
LOVIISA. Mitä sanoo hän? Lempeä minulle nostaessa? Minulle? Luuletko
kenenkään tarvitsevan minulle lempeä nostaa, sinä hävytön mies.
HOPPULAINEN. Antakaa anteeksi, luulin teitä lampaaksi, vaikka lienettekin
pappilan musta pässi. Minkätähden hän muuten on teitä hankokaulaan
pannut, pelkäsikö aidan läpi menevänne?
LOVIISA (ottaa pihlajan kaulastaan ja heittää sen Hoppulaisen eteen).
Sitä ei tarvitse sinun tietää, mokomakin kylänkoira, enkä aio sitä
sinulle selittää. Hyvästi, Penttula, en tahdo olla samassa huoneessa
tuon miehen kanssa.
HOPPULAINEN. Hyvästi, hyvin hyvästi portaille, mutta siitä nurin
niskoin!
PENTTULA. Mitä sinulla oli täällä tekemistä, sano!
HOPPULAINEN. Heitä jo viitahan vihasi, kanervahan katkerasi ja täytä
tuo pullo sillä nesteellä, joka tämän maailman surunlaakson muuttaa
taivahan ilosaliksi.
PENTTULA. Viinaako tarkoitat? Kuinkas on maksun laita?
HOPPULAINEN. Matti on kukkarossa tälläkin haavaa. Mutta uskonethan toki
tuonvertaisen velaksikin? Ellen maksa minä, kyllä maksaa Aholan Antti,
ja ellei hänkään maksaisi, niin kirkonkirves ja rautalapio, ne köyhän
velat suorittaa.
PENTTULA. Aholan Antti! (Erikseen) Sattumus taaskin avukseni tulee!
(Ääneen) No, olkoon menneeksi. Jos ensi yöksi tulet Antin kanssa tuonne
salolle viinaa polttamaan, niin täytän heti pullosi. Minulla näet olisi
muita toimia. Eikä teidän vallesmannia tarvitse peljätä, ei hän minun
viinapannuuni hyppisiään pane. Noh,--mitä arvelet? Palkalla en tingi.
Saatte markan rahaa ja kannun viinaa kumpikin.
HOPPULAINEN. Soromnoo, yhdentekevä! Täytä pullo! (Antaa pullon
Penttulalle.)
PENTTULA. Ja sinä tulet Antin kanssa?
HOPPULAINEN. Aivan varmaan. Laske pullo täyteen vaan.