PENTTULA. Uh, mikä pöllö minä olin. Muutamia tuonlaisia erehdyksiä
vaan, ja ihmisten luottamus minuun on kadonnut--iäksi päiviksi kadonnut.
Ei--tämä ei kelpaa! Minun täytyy taas jotakin suurta toimittaa, jotakin
semmoista, joka kauhua ja pelkoa herättää, sillä niistä vaikutusvoimani
kumminkin riippuu. Vielä olette vallassani, te typerät ihmisparat, enkä
hevin aiokaan teitä vapaiksi päästää. Minun tahtoani te tietämättännekin
kaikessa seuraatte, minä eksytän teitä himojen harhateille ja herätän
teissä epäluuloa, kateutta, vihaa, lempeä--aina sen mukaan kuin
asianhaarat vaativat. Onpa kuitenkin hauskaa olla näin koko
paikkakunnan mahtavana hallitsijana, jolta pelvolla ja vavistuksella
rukoillaan onnea, terveyttä, elämää! Mun rautaisen tahtoni alaiseksi
luonnonvoimatkin antautuvat, eikä ole minulla tähän päivään saakka
vielä tarkoitusta niin rohkeata ollut, etten sitä perille olisi vienyt,
milloin salaisella kavaluudella, milloin yliluonnollisilla keinoilla.
Mutta--kuuluuhan siellä taaskin askeleita--joku tulee! (Istuu
pöydän ääreen ja on lukevinaan »mustaa kirjaa».)
LOVIISA (tulee arkana sisään ja pysähtyy ovelle). Penttula! (ottaa
muutamia pelonalaisia askeleita Penttulaa kohden; lausuu kovemmin).
Penttula!
PENTTULA. Kuka minua häiritsee?
LOVIISA. Minä täällä olen. Älkää pahaksenne panko.
PENTTULA. Mitä minusta tahdotte?
LOVIISA. Tulen tuon entisen asian johdosta. Ettehän minuun suutu,
Penttula? Tahtoisin vain muistuttaa teitä lupauksestanne Juhannus-yönä
kalmiston kohdalla,--tiedättehän?
PENTTULA. Luuletteko mun sen unohtaneen?
LOVIISA. Ajattelin--että muilta toimiltanne kenties olisitte--voi,
Penttula, älkää pahastuko, mutta kun en vielä ole mitään muutosta
huomannut.
PENTTULA. Ettekö ole huomannut?
LOVIISA. En muutosta vähääkään. Viime sunnuntainakin hän kirkonmäellä
vaan Helenaa tähysteli eikä välittänyt koko maailmasta niin mitään.
Ajatelkaas,--tuohon kurjaan torpan tyttöön hänen silmänsä hehkuivat,
vaikka minä rinnalla seisoin. Voiko semmoista käsittää?
PENTTULA. Olkaa huoletta,--ei hän sitä kauan enää tee.
LOVIISA. Eikö? Voi, jos tohtisin siihen luottaa. Penttula, tynnyrin
rukiita annan teille niin pian kun Niilo Helenan hylkää.
PENTTULA. Ja minä vannon teille: ennenkuin päivä seitsemän kertaa on
kaarensa kiertänyt, on Niilo Helenan iäksi unhottanut.
LOVIISA. Sen te vannotte? Mikä ihmeellinen mies te olette, Penttula.
PENTTULA. Ja tynnyrin rukiita--?
LOVIISA. Saatte runsaalla mitalla. (Erikseen puoliääneen.) Ennenkuin
päivä seitsemän kertaa on kaarensa kiertänyt--(Ääneen.) Pysynettehän
vaan sanassanne, Penttula?
PENTTULA. Koskessa kivi on kovassa, vaan kovemmin pysyy Penttula
sanassaan.