NIILO. Ja kun myöskin tyttö häntä rakastaa?
HELENA. Aivan niin, taikka ehkä oikeammin: kun he aikovat avioliittoon
mennä.
NIILO. Helena!
HELENA. Niilo!
NIILO. Rakastatko minua, Helena?
HELENA. Sinä veitikka. Kuka olisi luullut sinusta tuollaisen
pilkkakirveen tulevan?
NIILO. Ei se ole pilkkaa, Helena, vaan täyttä totta. Rakastimmehan jo
lapsinakin toisiamme ja olimme aina yksistä puolin, kun parvessa riita
syntyi. Ja muistatko, Helena, kuinka tuon järven rannalla päiväkaudet
aina leikkiä löimme?
HELENA. Vallan hyvin sen muistan ja muistanpa vielä senkin, kun sinä
minua lukemaan opetit.
NIILO. Siihenkin aikaan sinä jo mielestäni olit sievin kaikista
tytöistä. Et usko, kuinka ikävältä tuntui, kun sinun täytyi lähteä
palvelusta hakemaan tuona kauheana nälkävuonna, kuusi ajastaikaa sitten.
Kaiketi olet sinä saanut paljon kovaa kokea palveluksessa ollessasi?
HELENA. No, aina vähin; mutta kyllä se kaikki on hyväksi ollut.
NIILO. Mutta nyt juohtuu mieleeni eräs asia. Etkö muista, Helena, että
sinä olitkin morsiameni jo ennenkuin kaupunkiin lähditkään?
HELENA. Niin, miksikäs en sitä muistaisi. Aina kun talosilla olimme,
olit sinä isäntänä ja minä emäntänä.
NIILO. Helena, siitä leikistä täytyy meidän tehdä tosiasia.
HELENA. Mitä joutavia hulluttelet?
NIILO. Ei se ole joutavia eikä se ole hulluutta.--Helena, Jumalan
sallimuksesta sinä juuri tänä hetkenä saavuit tälle paikalle. Minä
rakastan sinua, Helena, rakastan koko sydämmestäni. Heti kun sinun näin,
alkoi sydämmeni sykkiä ja minusta tuntui niin kummalliselta, niin--,
niin juuri kuin Aadamista mahtoi tuntua, kun hän unesta heräsi ja näki
Eevan seisovan edessään.
HELENA. Ha, ha, ha, kaikkipa sinä tiedätkin. Ja miltähän sitten Eevasta
tuntui seisoessaan Aadamin edessä?
NIILO. Selitä sinä, Helena, se asia.
HELENA. Noo, yhtä »kummalliselta» arvatakseni, kuin Aadamistakin Eevaa
nähdessään.
NIILO. Ja tuntuiko Helenastakin samoin Niiloa nähdessään?
HELENA. Maltahan mieltäsi, Niilo hyvä. Helena ajatteli näin: Niilo on
rikkaan talon ainoa poika, ja minä taas olen köyhän torpparin köyhä
tytär. Ei hän siis voi olla minun Aadamini enkä minä hänen Eevansa.
(Ottaa vakkansa ja aikoo lähteä ) Hyvästi, Niilo!
NIILO. Ei, sinä et saa mennä, Helena, ennenkuin kuulet minua vähäisen.
Jätä tuo eroitus talollisen ja torpparin lasten välillä sikseen, ei se
ollenkaan tähän kuulu. Sano ainoastaan, että minuun suostut, Helena, ja
minä sinulle näytän, ettei mikään maailmassa voi meitä toisistamme
eroittaa. (Sulkee Helenan syliinsä.) Helena--tulethan omakseni, armas
tyttö?
HELENA (kokee hänestä irtautua). Laske minut, Niilo, voi, laske!
NIILO. Ei, minä en laske sinua, Helena, ennenkuin vastaat.
HELENA. Niilo, Niilo, sinä et tiedä, mitä teet. Anna minun mennä.
LOVIISA (tulee äkkiä vasemmalta). Ooh, mitä pitää mun näkemäni.--Kas
vaan, Aholan Helena se, näemmä, onkin. Joko kaupungissa oli miehistä
puute, koska täytyy tulla tänne toisten sulhasia viettelemään?
HELENA (erikseen). Toisten sulhasia, sanoi hän? (Ääneen.) Mitä
tarkoitat, Loviisa?
LOVIISA. Mitäkö tarkoitan? Etkö ymmärrä enää selvää puhetta. Oi, että
maa elävänä nielisi kitaansa kaikki sinun kaltaisesi naiset!
HOPPULAINEN (tulee nuorten kanssa vasemmalta). Sepä hurskas toivo!
NUORET. Mitä täällä on tapahtunut?
HELENA (erikseen). Toisten sulhasia?
HOPPULAINEN. No, hei! Aholan Helenahan se totta maar' onkin. Terve,
terve! Kuinka hurisee? Muistatko vielä, miss' noit' rontikoi' kasvaa,
puuss' vai maass'?
HELENA. Jättäkää minut rauhaan, Hoppulainen.
HOPPULAINEN. No, no, leikki sijansa saa, sanoi akka, kun sika nenän vei.
LOVIISA. Kuulitteko, kuinka hän sanoi: jättäkää minut rauhaan!--Jätä
vaan sinä meidät rauhaan ja mene samaa tietä, jota tullutkin olet, mene
siks' pitkää ikää, äläkä tuon koomin enää meille silmiäsi näytä. Täällä
et kumminkaan koskaan menesty, sillä me pidämme kunniastamme emmekä
kärsi keskuudessamme tuonlaisia kuin sinä olet.
HOPPULAINEN. Kun korppi olisi tuomarina, niin harvapa meistä, herra
nähköön, hevosella kirkkoon pääsisi.
LOVIISA. Vaiti, Hoppulainen, teillä ei ole tässä sanan sijaa.
NIILO. Loviisa, Jumal' armahda, sinä pahasti erehdyt Helenan suhteen.
LOVIISA. Erehtymisestä ei puhettakaan, koska omin silmin näin teidän
tässä sylekkäin seisovan. Rohkenetko väittää sitä valheeksi?--Ei, sen
luulen! Ujostelitpa sinä äsken, Niilo, kun minua kosit etkä uskaltanut
minua likellekään tulla. Tuota tuolla et ole moneen vuoteen nähnyt ja
kumminkin olit heti valmis häntä syliin ottamaan. Mutta sinua en tahdo
siitä nuhdella; tiedänhän, että siivolle naiselle miehet arvon antavat,
mutta nuo tuonlaiset, ne voivat tasaisimmankin vietellä.
HOPPULAINEN. Paha on pantavan mieli, mutta pahempi panijan kieli.
HELENA. Suuri Jumala, mitä sanoisin--kuinka selvittäisin--? Voi, he
eivät minua millään uskoisi.
HOPPULAINEN. Älä sure suotta, Helena; pohjatuuli ja naisen torat, ne
eivät merkitse mitään.
LOVIISA. Hyi, toki, hyi! Minua oikein inhottaa senlaiset naiset, jotka
suoraa päätä lentävät miesten syliin.
NIILO. Loviisa, sinun katkera kielesi pakottaa minun tässä kaikkein
kuullen selittämään seikkoja, jotka mieluisemmin olisin sinulle
ilmoittanut kahden kesken. Se on tosi, että isä äsken minun puolestani
sinua kosi, mutta se tapahtui vastoin tahtoani. Pahoin tein, etten
miehen tavalla heti ilmituonut ajatuksiani, mutta eipä annettu minulle
puheenvuoroakaan. Helena, sinua on pahoin solvaistu minun tähteni.
Anna se minulle anteeksi, ja vastaa äskeiseen kysymykseeni: suostutko
tulemaan vaimokseni?
LOVIISA. Ha, ha, ha, tuopa vasta oli hyvä juttu, ha, ha, ha. Onko
maailmassa mokomaa ennen kuultu, ha, ha, ha!
(Peltola tulee vasemmalta.)
LOVIISA. Tulette juuri parhaasen aikaan, isäntä, ha, ha, ha. Poikanne
täällä selittää, ettei hän muka minusta huolikaan, vaan kosii
torpparinne kaunista tytärtä, joka vaellettuaan maata ja maailmaa,
palajaa nyt tänne teille miniäksi. Ha, ha, ha (kumartaa). Toivotan
onnea!--Noo, mitä noin hämmästyneeltä näytätte? Eikö tyttö ole kylläksi
sievä mielestänne? Eikö hänen siniset silmänsä, hänen punaiset poskensa
ja tuo hempeä katse jo pane teidänkin harmaata päätänne pyörälle? Älkää
peljätkö hänen köyhyyttään; ettehän vielä tiedä, mitä aarteita hän
tuossa vakassa tuo kaupungista mukanaan, ha ha ha!
HOPPULAINEN. Kun on nainen puhemiesnä, niin on piru konttimiesnä.
PELTOLA. Onko tämä totta, Niilo?
NIILO. Totta se on, isäni.
PELTOLA. Oletko järkesi menettänyt, vai oletko noiduttu?
USEAT. Noiduttu! Hän on noiduttu.
(Ukkosen jyrinää alkaa kuulua tavan takaa.)
NIILO. Helena, vastaa minulle, suostutko tulemaan vaimokseni?
LOVIISA. Siinä sen nyt kuulitte, isäntä (kumartaa). Toivotan onnea!
PELTOLA. Mutta minä sanon sinulle, minä, että ennen vaikka poltan
taloni, ennenkuin sallin sinun tuoda sinne torpparin tyttölunttua
emännäksi--
HELENA. Vaiti! Ei luiskahdustakaan enää! Lieneehän toki minullakin tässä
sananvaltaa... Niilo ... johan sen sinulle äsken sanoin, meitä ei ole
Jumala yhteen luonut. Jätä nuo tyhjät tuumat,--en minä sinulle
kumminkaan ikänäni tule (ottaa vakan maasta ja aikoo lähteä).
NIILO. Helena, onko tuo viimeinen sanasi?
HELENA. Se on viimeinen sanani.
NIILO. Et minusta siis välitä ollenkaan?