PELTOLA. Niin, sanoit tosin ja pyysit minua puhumaan puolestasi. Ja mitä
pitkistä jutuista, minä kysyn suoraan ja pyydän suoraa vastausta.
Huolitteko, Loviisa, tuosta pojastani ja tahdotteko tulla emännäksi
Peltolaan?
LOVIISA. Enpä tiedä, vaikka tulisinkin. Ei sillä, että minulla
sulhasista puutetta on, vaikka heitä ottaisin viisi joka sormelle.
Kymmenkunnalta makaa tälläkin haavaa kihlat kirstuni pohjalla.
PELTOLA. Sitä en ollenkaan epäile. Mutta koska niitä ette kumminkaan voi
kaikkia ottaa, vaan yhteen tyytyä täytyy, niin--päätetään, että tulette
Niilolle ja jätätte kaikki muut.
LOVIISA. No, olkoon menneeksi.
PELTOLA. Ja se on niin sanalla sanottu, kuin tinalla tinattu. Tuossa,
poika, syleile morsiantasi äläkä yhtään epäile. Toista kuraassia, totta
vie, minulla oli ennen, kun äitivainajatasi kosin.
UKONNIEMI (lyö Niiloa olkapäälle). No, onneksi olkoon!
PELTOLA. Niin, samaa minäkin sanon. Ja mennään nyt sitten kokkoa
sytyttämään, koska rakkauden tuli jo saatiin palamaan, he, he, he.
(Ukonniemi ja Peltola menevät vasempaan.) (Loviisa katselee hetkisen
Niiloa, joka ei ole häntä näkevinäänkään, keikahuttaa sitten ympäri ja
menee myöskin vasempaan.)
NIILO. Voi, taivasten tekijä, mihin pulaan se isä minun nyt saattoi.
Siinä seisoin kuin tuomittu enkä saanut sen vertaa suunvuoroa, että
olisin voinut hillitä ukon liikanaista kosimisintoa. Mutta ei se koira
jänistä tuo, joka väkisin metsään viedään. Ja minuako sitten
pakotettaisiin naimaan vastoin tahtoani ja vastoin mieltäni. Olenko minä
mikään poikanulikka, ettei minulle senlaisissa asioissa sananvaltaa
annettaisi. Ei tule, isä hyvä, mitään siitä tuumasta. (Istuu syrjään)
Tosin meillä olisi emäntä tarpeen, sillä vaimoväen toimet ovat käyneet
päin mäntyä siitä saakka kun äitini kuoli. Niin--täytynee minun vaan
naimaan mennä saadakseni emännän taloon. Ei suinkaan siinä muukaan auta.
Mutta ensin sietää asiaa harkita, juurta jaksain tuumailla ja punnita,
sillä ei ole hoppu hyväksi eikä kiire kunniaksi. Ja sitten tarkastetaan
tyttöjä ja katsotaan, kuka niistä on sopiva ja kelvollinen
aviopuolisoksi, ystäväksi armaaksi, jonka kanssa tulee jakaa ilon
ja murheen päivät ja johon elinkaudekseen sitoutuu, ettei muu kuin
kuolema hänestä eroittaa voi--ei muu kuin kuolema----
HELENA (tulee oikealta kantaen vakkasta kädessään). Nyt olen siis täällä
jälleen! (Laskee vakan maahan.) Kuuden pitkän vuoden kuluttua saan nähdä
armaan kotoni, saan nähdä nämä seudut kaikki, joissa lapsuuteni ihanat
päivät vietin, suruttomana kuin taivaan lintunen. Terve, sinä kultainen
järvi, joka ennen venhettäni tuudittelit; terve, sinä kukkula, joka
annoit mun ihailla maailman avaruutta ja syntymäseutuni kauneutta, ja
terve sinä jylhä hongikko, jonka salaista huminaa kesäilloin niin
hurmaantuneena kuuntelin! Yhtä kauniisti vihannoitsee tuo nurmi nyt kuin
silloinkin, yhtä suloisesti tuoksuvat metsän kukkaset ja yhtä viehättävä
on lintujen laulu. Oi, kuinka nyt olen onnellinen, kuinka tämä hetki
moninkertaisesti palkitsee kuusivuotisen ikävän ja orjuuden. Isä,
äiti,--mun armaat vanhempani! Oletteko voineet aavistaa, kuinka lapsenne
näiden pitkien vuosien vieriessä on teitä kaihoen kaivannut, kuinka hän
joka ilta levolle mennessään, joka aamu vuoteelta noustessaan on
halannut teitä nähdä. Sydämmeni on pakahtua ilosta ja riemusta, kun
vihdoinkin tuo kauvan toivottu hetki lähestyy. Mitä sanonevat isä ja
äiti, kun äkkiarvaamatta minun edessään näkevät? Lienevätkö he vaan
tällähaavaa molemmat kotosalla. (Ottaa vakkansa.) Miksi viivyttelenkin
vielä ja menetän aikaa, vaikka tuossa tuokiossa jo voin perille päästä.
(Aikoo lähteä, vaan pysähtyy kokkoa nähdessään.) Mikä valkea tuolla
leimuaa?--Niin, onhan nyt Juhannusaatto ja kylän nuoriso varmaankin
siellä kokkoa polttaa. Malttakaa hetkinen, te lapsuuteni leikkitoverit;
kun vanhempiani olen tavannut, käväsen, kenties, teitäkin tervehtimässä.
Ah, kun voisin, niin syleillä nyt tahtoisin koko maailmaa!
NIILO (tulee äkkiä esiin). Syleile minua, minua yksin vaan, Helena!
HELENA. Mitä?--Kas, Niilohan se on.
NIILO. Entinen uskollinen leikkitoverisi.
HELENA (laskee jälleen vakkansa maahan). Kuinka voit, Niilo? Olethan
kasvanut niin suureksi ja tullut niin--
NIILO. Niin--? Sano pois, miksikä olen tullut mielestäsi?
HELENA. No, et juuri miksikään.
NIILO. Nyt viisastelet. Etkö aikonut sanoa, että minusta on tullut
potra poika?
HELENA. Semmoistako luulit tarkoittaneeni? Hui, hai, kaikkea muuta!
NIILO. No, tarkoitit mitä hyvänsä, mutta syleile minua nyt niinkuin
lupasit, Helena.
HELENA. Kas, kas, mikä velikulta sinä olet, koska olisin semmoista
luvannut?
NIILO. Äsken juuri sen teit. Kuulunhan minäkin maailmaan, tiedämmä.
HELENA. Luultavasti; mutta en sinua sittenkään aio syliini ottaa, älä
luulekaan.
NIILO (lähestyy Helenaa). Sallinethan kumminkin minun syleillä sinua.
HELENA. Ei käy laatuun, Niilo hyvä. Emme ole enää lapsia.
NIILO. Noin ylpeäksi en olisi sinua luullut, Helena.
HELENA. Ylpeä en ole; mutta tiedäthän, Niilo, ettei nuoren miehen sovi
nuorta tyttöä syleillä--muulloin--kun--
NIILO. Kun?--Kun hän sitä tyttöä rakastaa, eikö niin?