* * * * *
Kuutamo valaisi muurinsakaroita. Ratsut pureskelivat kuolaimiaan
alhaalla linnanpihassa. He olivat kiivenneet ylimpään torniin
voidakseen erota toisistaan niin lähellä tähtiä kuin suinkin ja jotta
neito saattaisi toisilta rauhassa nähdä ritarinsa ratsastavan tiehensä.
Kuinka säteilevältä hän näyttikään heleän vihreässä samettivaipassaan,
rinnalla ja vyössä jalokiviä, kärpännahkavaippa olkapäillä riippuen.
Mutta kaikkia jalokiviäkin kirkkaampina säteilivät lemmen ja kyynelten
täyttämät silmät; ja pehmeätä samettia pehmeämpänä oli tukka, joka
peitti hänet kultaisena harsona. Ritarin kietoessa käsivartensa neidon
ympärille se valui hänen käsilleen.
Vaieten hän seisoi katsellen syvälle neidon silmiin.
Alhaalla he kuulivat Martin Goodfellow'n kutsuvan asemiehiä.
Vapautettuaan huulensa neito puhkesi puhumaan.
"Sinä palaat minun luokseni, Hugh", hän virkkoi. "Saraseenit eivät
surmaa sinua, eivät haavoita sinua, eivät koskekaan sinuun. Minun
lempeni on aina oleva sinun ympärilläsi hopeakilpenä."
Hän kietoi ritarin ympärille voimakkaat nuoret käsivartensa, jotka
olivat pitkät ja notkeat, vastaten kiinteällä syleilyllä tämän
syleilyyn.
Ritari täytti kätensä hänen pehmeillä suortuvillaan, puristaessaan
häntä lähemmäksi itseään.
"Tahtoisin jättää sinut tänne vaimonani, ei neidoksi. Kunpa olisin
saanut ensinnä naida sinut, niin keveämmällä mielellä lähtisin nyt."
"Vaimona tai neitona", vastasi tyttö kohottaen kasvonsa, "joka
tapauksessa kuulun kokonaan sinulle. Lähde kevein sydämin, oma rakas
mieheni, sillä siinä ei ole mitään erotusta. Neitona tai vaimona kuulun
sinulle, en kenellekään toiselle, ja kuulun ikuisesti."
"Jääkööt nämä viime sanoiksi, jotka kuulen sinun lausuvan", mutisi
ritari tavoitellen huulillaan hänen suutaan.
Sitten vähäistä myöhemmin, seisoessaan ritaria ylempänä tornin
rappusilla, hän kumartui ja puserti kätensä hänen päänsä ympäri
työntäen sormensa hänen tiheään tukkaansa.
"Neitona tai vaimona", hän virkkoi, ja hänen äänensä oli nyt vakava,
syvä ja hellä; "lienen neito tai vaimo, niin Jumala tietää, että kuulun
yksin sinulle." Sitten hän puristi ritarin kasvoja rintaansa vastaan.
"Yksin sinulle, en kenellekään toiselle, kuulun ikuisesti", hän
virkkoi; ja ritari tunsi syvän nyyhkytyksen paisuttavan hänen rintaansa.
Kiireesti kääntyen ritari riensi sitten kiertoportaita alas, saapui
linnanpihaan, nousi satulaan ja ratsasti Norellen linnan portista ulos
havumetsään; ja niin edelleen etelään seuraamaan kuningastaan, joka oli
jo lähtenyt suurelle ristiretkelle.
Ja ratsastaessaan, milloin kuutamossa, milloin varjossa, hän näki aina
nuo suloiset huulet, jotka värisivät, tunsi aina tuon nyyhkytyksen
pehmeän paisunnan ja kuuli matalan äänen niin hellänä sanovan: "Kuulun
yksin sinulle, en kenellekään toiselle, kuulun ikuisesti."
* * * * *