Ja vielä kolmannenkin kerran matalalla kauhun kuiskauksella, jolloin
hän sipaisi vasemmalla kädellä silmiään, ikäänkuin karkoittaakseen
ulkoisesta näöstään jonkin sisäisen mielen synnyttämän painajaisen:
"Hugh!"
Äänetön ritari ei vastannut vieläkään; mutta hän heitti syrjään
haittaavan kaavun, astui vapaaksi siitä ja lähestyi molemmat käsivarret
ojolla.
"Takaisin!" huudahti prioritar. Mutta käsi oli jo siirtynyt tikarin
kahvasta. "Älä käy lähemmäksi", hän käski.
Sitten hän vaipui tuoliinsa levittäen vapisevat kätensä jalopeurain
veistetyille harjoille.
Yhä vaieten ritari laski käsivartensa ristiin rinnalle.
Näin he tuijottivat toinen toiseensa jonkin ajan -- nuo kaksi, jotka
olivat kahdeksan vuotta sitten lausuneet toisilleen jäähyväiset huulet
huulia vastaan painuneina ja käsivarret voimakkaaseen syleilyyn
jännittyneinä, lemmen puhtaan intohimon kuohuttamina, kuvana sydänten
liitosta, jonka uhkaava ulkonainen ero teki vain kiinteämmäksi.
Ritari katseli edessään olevan jalon naisen huulia; ja hänen
katsellessaan nuo lujat huulet värähtivät, vapisivat, avautuivat --