Prioritar istui valtatuolissaan.
Joka hetki hänen kasvonsa kävivät tyynemmiksi ja ankarammiksi.
Ritari antoi katseensa levätä sormilla, jotka muinoin pujottausivat
niin hellinä hänen hiuksiinsa.
Prioritar kätki ne skapularionsa alle, ikäänkuin hänen katseensa
polttaisi niitä.
Hän loi katseensa rintaan, jota vastaan hänen päätänsä oli painettu.
Jalokiviristi kimmelsi sillä kohtaa, missä hänen kasvonsa olivat
levänneet kätkettyinä.
Sitten ritari kohotti katseensa jälleen tuohon ankaraan, kylmään
muotoon. Mutta hän vaikeni yhä edelleen.
Lopulta prioritar puhkesi puhumaan.
"Sinäkö siis oletkin täällä", hän virkkoi.
"Niin", sanoi ritari, "minä."
Suuttuneena omaan sydän parkaansa, se kun alkoi väristä tuon äänen
kuullessaan, prioritar puhui vihaisesti.
"Kuinka sinä rohkenit tunkeutua tähän pyhään luostariin?"
Ritari hymyili. "En ole vielä tavannut sellaista, mitä en rohkenisi
tehdä."
"Miksi et ole vaimosi luona?" tiedusti prioritar; ja hänen äänensä sai
hirvittävän jyrkän sävyn.
"Minä _olen_ vaimoni luona", vastasi ritari. "Ainoa vaimo, jota
konsanaan olen pyytänyt, ainoa nainen, jonka konsanaan nain, on täällä."
"Raukka!" huudahti prioritar kalpeana vihasta. "Petturi!" Hän ojentui
eteenpäin puristaen käsillään jalopeurain päitä. "Valehtelija! Sinä
olet nainut serkkusi Alfridan vajaan vuoden kuluttua siitä, kuin lähdit
minun luotani."
"Hillitse suuttumuksesi", sanoi ritari. "Suuttumuksesi ei pelota minua,
mutta se tekee sinulle itsellesi pahaa. Kuuntele, ainoa armaani, niin
kerron sinulle julman ja silti siunatun totuuden.
"Seitsemän kuukauden kuluttua siitä, kuin lähdin luotasi, saapui
leiriimme sanansaattaja tuoden kirjeitä Englannista; minulle ei
sanaakaan sinulta, mutta pitkä kirje sisarpuoleltasi Eleanorilta, joka
ilmoitti minulle, että kyllästyneenä minun viipymiseeni ja osittain
houkuteltuna sinä olit mennyt naimisiin Humphryn, Carnforthin jaarlin
kanssa.
"Minulle ei ollut uutta, että Humphry koetti voittaa sinut omakseen;
mutta se, että sinä olit taipunut rikkomaan minulle antamasi valan, oli
kuin helvetin viesti.
"Ensimmäisessä surun puuskassa en tahtonut ryhtyä puheisiin kenenkään
kanssa. Mutta ajan kuluttua hain käsiini sanansaattajan ja tiedustelin
häneltä ohimennen kotioloista. Hän kertoi omin silmin nähneensä sinun
viettävän komeat häät Carnforthin jaarlin kanssa, olleensa saapuvilla
vihkiäisissä ja sitten pidoissa ja juhlissa. Hän sanoi, että sinä
näytit suloiselta morsiamelta, joskin hiukan alakuloiselta, ikäänkuin
mielesi harhailisi muualla. Mies oli jonkinlainen tuomarin apulainen,
mutta laiha ja asultaan nukkavieru.
"Sitten kävin tapaamassa Frida serkkua. Hänkin oli saanut kirjeen, joka
kertoi saman uutisen. Hän ilmaisi pelänneensä tätä kauan puolestani,
koska hän tiesi Humphryn kiihkeästi haluavan sinua omakseen ja
Eleanorin suosivan hänen kosintaansa; ja hän oli myöskin kuullut, että
sinä olit viime aikoina alkanut hymyillä hänelle suopeasti. Hän pyysi,
etten menettelisi äkkipikaisesti ja harkitsemattomasti.
"'Mitä hyötyä siitä olisi', hän sanoi, 'että pyytäisit kuninkaalta
lupaa kotiin kiiruhtaaksesi? Jos sinä surmaat Humphryn, Hugh, niin teet
vain leskeksi naisen, jota olet rakastanut; eikä sinun kävisi naiminen
sellaisen miehen leskeä, jonka olet omin käsin surmannut. Jos Humphry
surmaa sinut -- niin silloin Pyhä asiamme menettää uljaan käsivarren
ja toiset sydämet, jotka ovat uskollisempia kuin hänen, voivat kenties
murtua siitä. Jää tänne ja osoittaudu mieheksi.'
"Niin minä lähetin sanansaattajan mukana sinulle kirjeen pyytäen sinua
ilmoittamaan kuinka sinä, joka kuitenkin olit kihlattu morsiameni,
tulit menetelleeksi siten ja kohteliko Humphry sinua hyvin tehden
elämäsi hauskaksi. Humphrylle lähetin kirjeen sanoen, että koska
sinun lempesi oli hänen ympärillään hopeakilpenä, niin en surmaisi
häntä, en haavoittaisi häntä, en edes koskisikaan häneen! Mutta --
jos hän kohteli sinua pahain tai tuotti sinulle vähintäkään surua tai
tuskaa, silloin saapuisin viipymättä ja lähettäisin hänet suoraa päätä
helvettiin.
"Nämä kirjeet sekä joukko muita meidän leiristämme toimitettiin
takaisin Englantiin tuon kirjurisanansaattajan mukana. Minulle ei
tullut mitään vastausta.
"Sillä välin lähdin epätoivoisena taistelukentälle.
"Ei ollut ympärilläni enää mitään hellää kilpeä. Taistelin hullun pedon
lailla. Niin usein sain haavoja, että minulle annettiin liikanimi
'Hurmepukuinen ritari'.
"Viimein minut tuotiin takaisin leiriin hourailevana ja henkimenossa.
Frida serkku, joka vartosi siellä aikansa koittavan, palautti minut
hoidollaan takaisin elämään ja koetti voittaa itselleen (häpeän
sitä sanoa) rakkautta, jota sinä olit hyljeksinyt. Tarpeetonta on
kertoa sinulle, että Frida serkku pettyi. Kuningatar itse melkeinpä
käski minun naida lempi-hovinaisensa. Kuningatar itse sai tuta, että
hän saattoi vallita englantilaisen soturin elämää, mutta ei hänen
rakkauttaan.
"Taisteluun palattuani huomasin eräänä päivänä joutuneeni saarroksiin,
minut iskettiin maahan ja jäin vangiksi, mutta jalomielisen vihollisen
valtaan.
"Sitten seurasi sarja seikkailurikkaita vuosia; minä pääsin pakenemaan,
harhailin kaukaisissa maissa, elin omituisten ihmisten parissa. Monta
kuukautta vietin eräässä vuorivarustuksessa viisaan hebrealaisen
rabbin seurassa, joka opetti minua pyhiä kirjojaan tuntemaan; ne
ulottuivat kaiken alkuun, ennenkuin maailmaa vielä olikaan, mutta
arvostelivat silti älykkäästi nykyisyyttä ja loivat omituisen valon
vastaisuuteen. Merkillinen mies; viisas kuten kaikki tuon valiorodun
jäsenet, ja uskollinen ystävä. Hän teki paljon parantaakseen haavani ja
voittaakseen minut takaisin terveeseen elämään.
"Myöhemmin elin toista vuotta hurskaiden munkkien luona erämaan
luostarissa, korkealla kallioiden keskellä; kunnon isiä, jotka uskoivat
kreikan ja latinan olevan kaikkein varminta voidetta murtuneelle
hengelle ja saivat minut syvästi perehtymään apostolien kirjoituksiin
ja kirkon opetuksiin. Mutta kuinka he koettivatkin parastaan, en
voinut sittenkään tuntea olevani kutsuttu viettämään elämäni luostarin
keskeytymättömässä levossa. Me olemme soturi- ja eränkävijärotua,
miehiä, joille sukuylpeys ja rakkaus kotiliettä kohtaan ovat
alkeellisimpia vaistoja.
"Vaellettuani vielä pitkältä ja kestettyäni vaihtelevia seikkailuita
minä sain omituisen sattuman kautta kuulla isäni kuolleen ja äitini
murehtivan yksinäisyydessä. Ja niin tämän vuoden alkupuoli tapasi minut
Englantiin saapuneena -- minut, jonka useimmat luulivat jo aikoja
sitten kuolleeksi; vaikka Martin Goodfellow, löytämättä minusta mitään
jälkeä Palestiinassa, oli palannut Cumberlandiin ja pysynyt lujana
uskossaan, että vielä olin elossa, joskin vankina, ja pääsisin jonakin
päivänä pakenemaan ja palaisin kotiin.
"Minä riensin kiireimmiten linnaamme nevojen keskelle, tietäen äidin
sydämen siellä odottavan, sillä äidit eivät herkeä koskaan odottamasta
ja toivomasta. Ja kun ratsastin linnaa kohti, niin jopa lensivät
isot portit sepposen selälleen; talo odotti herraansa; äiti seisoi
kynnyksellä poikaansa tervehtiäkseen. Ah, ihanalta tuntui olla jälleen
kotona -- vaikkakin maassa, missä _minun_ naiseni synnytti lapsia
toiselle miehelle.
"Me vietimme muutaman onnellisen päivän yhdessä, äiti ja minä. Sitten
-- täyttyneiden toiveiden tuottama riemu jouduttaa toisinaan nopeammin
toiseen maailmaan kuin raskain murhetaakka -- hän siirtyi tuskaa tai
tautia tuntematta, hymyillen ikuiseen uneen; hän poistui -- jättäen
kotini autioksi.
"Hän ei tietänyt minun kihlanneen sinut, sillä nimeäsi ei mainittu
puheissamme, koska perheittemme välillä vallitsi vielä tuo vanha vaino
ja minusta tuntui vastenmieliseltä tuhota kokonaan hänen toivomuksensa,
että naisin Alfridan. Mutta häneltä sain kuulla, että Frida serkku
makasi kuolemaisillaan kartanossaan, lähellä Chesteriä, saatuaan
itämailla jonkin hivuttavan taudin.
"Kevään osoittaessa ensimmäisiä elonmerkkejä metsissä ja kedoilla
minussa heräsi halu ratsastaa etelään hoviin ilmoittaakseni kuninkaalle
palanneeni kotiin; kuitenkin viivyttelin matkaa, sillä tuntui omituisen
vastenmieliseltä liikkua seuduilla, missä saatoin kohdata Humphryn
ensimmäisessä tien mutkassa. En ollut varma siitä, että tavatessamme
voisin surmaamatta sivuuttaa hänet, miehen, joka oli varastanut minulta
morsiameni.
"Huhtikuu sai kevään puhkeamaan varhain kukkaan; ja toukokuun
ensimmäisenä minä lähdin matkalle Windsoria kohti.
"Ratsastaessani Garnforthin kautta havaitsin kaupungin viettävän
juhlapäivää. Tiedustin syytä ja sain kuulla läheisyydessä parhaillaan
pidettävän turnajaisia, joihin jaarli oli sinä aamuna ratsastanut
kerallaan kreivittärensä, joka oli valittu Kauneuden kuningattareksi ja
jonka oli määrä istua siellä valtaistuimella pikku tyttärineen ja kaksi
pientä poikaansa paasheinaan.
"Minut valtasi äkillinen halu katsella jälleen sinun kasvojasi, nähdä
sinut sen miehen parissa, joka sinut varasti minulta, niiden lasten
keskellä, joiden olisi pitänyt olla minun omiani.
"Kymmentä minuuttia myöhemmin ratsastin kisapaikalle. Tunkeutuen
väkijoukkoon huomasin melkein heti joutuneeni aivan valtaistuimen eteen.
"Näin Kauneuden kuningattaren kultaan puettuna. Näin pikku tytön ja
palvelevat paashit. Näin Humphryn ylpeänä puolisona ja isänä heidän
keskellään. Kaiken sen näin, mitä olin tullut katsomaan. Mutta --
Humphryn kreivittärellä ei ollut sinun kasvojasi! Siinä tuokiossa
tiesin, että minua oli petetty seitsemän pitkää vuotta!
"Lähdin hurjana etsimään totuutta ja tietoja sinusta.
"Sisaresi Eleanor oli kuollut vuotta varemmin. Sinun komean linnasi
ja ihanat maasi, jotka sijaitsivat niin lähellä omiani, oli perinyt
Eleanorin poika halliten niitä sinun sijassasi. Koska hän oleskeli
sillä haavaa hovissa, en tavannut häntä enkä myöskään kuullut
suoranaisia uutisia sinusta, vaikka huhu tiesi kertoa sinun olevan
luostarissa.
"Silloin muistui mieleeni Alfrida serkku, joka makasi sairaana
kartanossaan Chesterissä. Hänen luokseen lähdin nyt; ja astuen sisään
ennalta ilmoittamatta -- hän oli jo aikoja sitten luullut minut
kuolleeksi -- pakotin hänet ilmaisemaan totuuden. Koko salajuoni
paljastui minulle. Hän ja Eleanor olivat hautoneet sen yhteisvoimin.
Eleanor himoitsi sinun maitasi itselleen ja pojalleen, ja hän tiesi,
että sinun lapsesi riistäisivät hänen jälkeläisiltään perintöoikeuden;
Alfrida -- minua hävettää puhua siitä -- himoitsi itselleen sinun
lemmittyäsi.
"Sanansaattaja, joka toi kirjeet, oli lahjottu kertomaan yksityiskohtia
sinun oletetuista häistäsi. Englantiin palattuaan hän luovutti sinulle
ja Humphrylle osoittamani kirjeet Eleanorin käsiin; samaten Fridan
kirjeen, jossa tämä kertoi ottaneensa minut miehekseen kuningattaren
luvalla ja suostumuksella ja pyysi Eleanoria ilmoittamaan asian
sinulle. Sanansaattaja antautui sitten seurustelemaan sinun väkesi
kanssa kuvaillen häitäni yksityiskohtaisesti, kuten kaukana vieraalla
maalla oli menetellyt sinun häihisi nähden. Tämän kuullessaan poloinen
lemmittyni teki samaten kuin itsekin olin tehnyt, noudatti hänet
luokseen, kuulusteli häntä, sai kuulla koko tarinan häneltä itseltään
eikä huomannut olevan syytä epäillä häntä.
"Frida serkku muuten tiesi, mistä saisi käsiinsä tuon kirjuri-roiston.
Sen vuoksi lähetimme noutamaan hänet. Hän saapui kiireimmiten tapaamaan
Lady Alfridaa, jolta hän oli kaikkien näiden vuosien kuluessa kiskonut
kiskomistaan rahoja salaisuutta säilyttääkseen.
"Minä vartosin häntä miehineni. Hän oli lihonnut lahjuksista. Hän ei
ollut enää laiha eikä nukkavieru.
"Hän parkaisi minut nähdessään, koska luuli minun nousseen kuolleista.
"Hän parkaisi vieläkin hurjemmin nähdessään köyden silmukan, joka oli
ripustettu tukevaan oksaan.
"Jätimme hänet riippumaan, kun ratsastimme tiehemme. Tuo Juudaksen
suku suostuu pimeimpiinkin tekoihin voiton himosta. Ensimmäinen sitä
lajia osoitti itse keinon, jota käyttäen heidät voi jouduttaa nopeimmin
maailmasta, mihin heidän ei olisi pitänyt koskaan syntyä.
"Alfridalta sain kuulla, että petollisuuttani murehtien sinä olit
päätynyt luostariin kuten Eleanor oli aavistanutkin. Samoin, että sinun
luostarisi sijaitsi lähellä Worcesteria.
"Worcesteriin lähdin nyt ja ilmoittausin lordipiispalle, jonka luona
söin illallista. Ja koska havaitsin hänet varsin miellyttäväksi
puheveikoksi ja alttiiksi ymmärtämään, niin arvelin parhaaksi kertoa
hänelle täysin vilpittömästi koko asian, varoen kuitenkin mainitsemasta
sinun nimeäsi tai vihjaamasta millään tavoin persoonaasi.
"Piispan satunnaisista huomautuksista hänen tehdessään selkoa tämän
nunnakunnan historiasta sain tietää, että sinä olit jo Valkoisten
sisarten prioritar. 'Valtakunnan nuorin prioritar', sanoi piispa,
'mutta meillä ei ole silti ainoatakaan, joka olisi viisaampi tai
sopivampi hoitamaan korkeaa virkaansa.' Eikä hän aavistanutkaan, että
jok'ikinen sana sinusta oli kuin vettä korventuneelle erämaalle; hän
jutteli vain edelleen haluten puhua erikoisesti sinusta, ja minä istuin
rukoillen, että hän kertoisi minulle yhä enemmän; mutta vastailin
vain niukasti 'kyllä' tai 'ei' muka syventyneenä omiin alakuloisiin
mietteisiini.
"Piispalta sain kuulla, että tämä nunnakunta oli tarkoin eristetty
ja ettei kukaan mieshenkilö voisi minkään tekosyyn nojalla päästä
kahdenkesken puhuttelemaan ketään Valkoista sisarta.
"Mutta kuulin myöskin maanalaisesta tiestä, joka johtaa tuomiokirkosta
luostariin, sekä nunnain päivittäisistä vesper-retkistä.
"Kävin kryptassa ja näin oven, mistä Valkoiset sisaret kulkivat.
Seisoen näkymättömänä pylväiden keskellä tarkkasin päivittäin noiden
äänettömien olentojen pitkää sarjaa, huomasin, että kaikki kulkivat
hunnutettuina, kasvot peitettyinä, määrätyn välimatkan päässä
toisistaan. Myöskin, että useat olivat tavallista pitempiä. Silloin
laadin suunnitelman: pukeutuisin heidän ulkoasuunsa ja astuisin noiden
hunnutettujen olentojen joukkoon juuri kiertoportaiden juurella, joka
johtaa seinässä klerestoriosta kryptaan. Tein sen huomion, ettei
portaikkoa laskeutuva nunna voinut nähdä edessään kulkevaa nunnaa, joka
oli juuri astunut kryptaan, eikä tämä eteenpäin liikkuessaan saattanut
havaita, jos toinen valkoinen olento pylvään takaa livahtaen liittyisi
kulkueeseen hänen takanaan. Jos pääsisin kerran luostariin, niin luotin
Pyhän Neitsyen auttavan minua tapaamaan sinut kahden kesken; eikä Pyhä
Neitsyt olekaan pettänyt minua.
"Nyt olen kertonut sinulle kaiken."
Tämän tehtyään ritari vaikeni; ja tuon pitkän tasaisen esityksen
jälkeen hänen äänensä vaikeneminen synnytti hiljaisuuden, joka tuntui
saattavaa itse ilmankin jännityksestä jäykistymään.
Ei kertaakaan ollut prioritar keskeyttänyt häntä. Hän oli istunut
liikahtamatta, katse kertojan kasvoihin kiintyneenä, puristaen
käsillään tuolinsa kädennojia. Tarina ei ollut vielä lähimailleenkaan
lopussa, kun hänen surulliset silmänsä olivat jo täyttyneet tulvilleen
ja kyyneleet vuotivat hänen poskiaan pitkin ja putoilivat rinnan
ristille.
Kun ritari oli kertonut kaiken, kun tuo syvä, miehekäs ääni -- milloin
päättäväisenä, milloin kiihkeänä, milloin hurjaa suuttumusta väristen,
mutta aina hellänä hänestä puhuessaan -- viimein vaikeni, silloin
prioritar kamppaili mielenliikutustaan vastaan ja voitti sen. Sitten,
niin pian kuin saattoi varmasti luottaa ääneensä, hän puhkesi puhumaan.