Kuinka äärettömästi tuo tunne, että tyhjän tähden olin joutunut niin
julkisen epäilyksen alaiseksi, minua kiusasi ja ahdisti, sitä en enää
oikealla tavalla voi kuvata, koska ne nyt ovat ohitse nuot surkeat,
surulliset ajat. Minä muistan vain ettei se antanut minulle toisinaan
yönkään rauhaa sellaisen päivän perästä, jolloin taas olin tullut
muistutetuksi noista loukkaaviksi tehdyistä sanoista. Se pelko,
että asiastani, jota leiriltä tultua yhä ankarammin tarkastettiin,
todellakin koituisi minulle jotain vielä pahempaa, vaivasi välisti
sydäntäni siinä määrässä että tunsin olevani aivan musertumaisillani
ja kaikkein onnettomin olento maailmassa. Lisäksi sai oma epäluuloni
sellaiset siivet, että minusta tuntui kuin ne eivät koskaan minua
päästäisi pois sotapalveluksestani tahi ettei minun ainakaan
määrä-aikana sieltä sallittaisi erota. Tuollainen -- tosin väärä
ja kunniaton -- aavistus ahdisti minua kuin paha painajainen, mitä
enemmän minä kuulin asiaani tutkittavan ja kuta lähemmäksi se aika
joutui, jolloin lain mukaan taas olisin vapaa.
Voi, että täältä viimeinkin pääsisin! Voi, että vapauden aurinko
vielä kerran loisi lämpöiset säteensä minunkin päälleni! huokasin
useinkin sielussani, kun vähävirkaisena lähettinä valvoin kolkossa,
kivestä rakennetussa pääkaupunkilaisessa komppaniiassa, ja yölamppu
himmeästi valaisi kappaleen pitkää, äänetöntä käytävää, jolla
vain minun askeleeni kuuluivat, samalla, kun toinen lähetti minun
silmälläpitoni alla hiukan oli ummistanut unisia silmiään. Voi, että
tästä elämäni yöstä vielä koittaisi vilpas-ilmainen, valoisa aamu!
saatoin minä huudahtaa epäilysteni onnettomassa mielikuvituksessa,
kun yksinäisenä portinvartijana, vihellyspilli rinnalla, pimeänä
syysyönä käyskentelin määrätyitä askeleitani oudon kasarmin
edustalla. -- Ei yhtään tähteä, ei yhtään tähteä! vaikeroin minä
lapsellisissa ajatuksissani katsellessani siinä sysimustaa yötaivasta
samalla kun vihainen tuuli, joka milloin kolkosti pyyhkäisi autiota
katua, milloin ilkeästi repäisi pilvistä kylmää vihmaa vasten
silmiäni, muistutti minua siitä valjusta vallasta, jonka alainen nyt
tunsin olevani...
* * * * *
Mutta kaikella on aikansa, kaikella rajansa. Pisimmänkin päivän
täytyy päättyä, synkimmänkin yön täytyy valjeta. Mutta vaikkei
ihmiselämän yö aina valkene, vaan käy toisinaan yhä mustemmaksi, niin
valkeni kuitenkin tämä minun pitkä yöni -- ja valkeni onnellisesti ja
luonnollisella tavalla.
Ja sinä aamuna, kun vihdoinkin heräsin sivilimiehenä ja sain vapaasti
pukeutua sivilivaatteisiini, oli minusta kuin koko sotapalvelukseni
olisi ollut ainoastaan tavallista raskaampaa unta, josta nyt olin
herännyt. Minä koetin johdattaa muistooni sitä unta ja muistinkin
siitä nyt yhtä ja toista. Minä muistin siinä nähneeni paljon
jaloa ja kaunista, ylevää ja isänmaallista, -- muistin nähneeni
uljaita joukkoja marssimassa innostuttavasti kaikuvien sotatorvien
jäljessä... upeita ratsuja... järeitä tykkejä kiitämässä pölyistä
tannerta... ryhdikkäitä olentoja kimaltelevine pukuineen...
välkkyvine miekkoineen, helisevine kannuksilleen... Muistin kuulleeni
juhlallisia komennushuutoja... sydämmeen tunkevia ryntäyssäveliä...
vähän väkinäisiä hurraa-huutoja, -- sitten kiväärien tulisadetta
ja kanuunain jymähdyksiä... -- kaikkea tällaista muistelin nyt
kirjavassa sekamelskassa. Mutta yli kaikkien näiden kohosi synkeänä,
maksankarvaisena jokin hirviö, jota minä surulla ja kauhulla
muistelin. -- --
Tuollaisen unen perästä tunsin minä sekä valtavaa kaipuuta, että
tyyntä iloa. -- Kaipuuta sentähden että se, mitä unessani olin
todelliseksi uskonut, nyt herättyä ilmaantuikin pettymyksenä,
valhekuvana vaan -- ja iloa sen tähden että nyt tiesin olevani
valveilla ja tiesin sen, mikä minua niin oli peloittanut ja
ahdistanut, olleenkin ainoastaan levotonta, ilkeää unta...
Mutta ohi se nyt oli tuo uni eikä minun siis enää tarvinnut peljätä
mitään tuollaisia hirviöitä, -- senkin hirviö, kun oli vaivannut
minua kuin paha painajainen! Kaikkea sitä oli uneksinutkin!
Sivilihän minä olinkin, vaikka olin ollut olevinani sotaväessä ja
kulkenut kadulla, mukamasten vilhuen ympärilleni ja alituisesti
varuillani...
Vai olinko minä sittenkin ollut todellisuudessakin sotilaana? Minäkö
olin kantanut päälläni tuota pitkää sinelliä, tuota latuskaista
lakkia, tuota takkia, noita housuja ja kaikkea tuota, mikä läjään
viskattuna tuolla kamarini loukossa makasi?... Minäkö se olin
ollut, joka eilen vielä pystynä ja tottuneen sotamiehen ryhdillä
astelin katuja ja tein reiman rintaman ystävällisen näköiselle
vanhalle kenraalille, joka aivan kohteliaasti näytti kunniantekooni
vastaavan? Ja minäkö se olin, jonka jo nuorena sanottiin suorittaneen
asevelvollisuutensa pois ettei siitä sittemmin ristiä olisi? -- --
Pääkaupungissa olevat toverini vakuuttivat niin olevan, heitä tuli
miehissä minun vapautusjuhlaani, ja he onnittelivat minua ikäänkuin
jotain, joka aikoo tehdä jonkun kiitettävän yrityksen.
-- Hei vaan! -- Mutta oletpa, peijakas vieköön, taas muuttunut
poikosen näköiseksi! sanoi yksi minua tarkastellen.
-- Vielä mitä! vastusti toinen. -- Onnea vaan! -- Ja tervetuloa!
lisäsi kolmas iloisesti ja vakuutuksella. Mutta minä seisoin siinä
vähän niinkuin häveten, sillä minusta yhä vain tuntui kuin olisin
nähnyt pelkkää unta olleeni sotaväessä kokonaista kolmesataa
kuusikymmentä ja viisi pitkää päivää -- --