Pataljoonalla ei ollut enää mitään harjoituksia eikä
komppaniioillakaan muuta kuin vuorottaista, ikävää vahtipalvelusta.
Nyt sai maata ja levätä kaikista vuoden vaivoista. Miehiä
laskettiin lomalle, kolmatta vuotta palvelevia, jotka olivat
siivosti käyttäytyneet, päästettiin samalla kokonaan vapaiksi,
omissa sivilivaatteissaan. Muutamat heistä näyttivät iloisilta,
muutamat totisilta, miettiväisiltä, taisipa jonkun naama ilmaista
surullisuuttakin, jonka syytä minä en tajunnut. Ne iloisimmat olivat
lähtiessään hienossa ryypyssä, ne koettivat tarjota minullekkin, joka
satuin olemaan päivystäjänä.
-- Hyvästi nyt, vapaehtoinen! -- Milloinka te pääsette? sanoivat he
minulle.
-- Kissa tiesi... vielä on aikaa!
Vääpeli näytti liikutetulta jättäessään poispääseville hyvästiä. Hän
piti pienen puheenkin, ja minä olin näkevinäni hänen silmänurkissaan
jotain kosteaa. Hän pyysi anteeksikin -- jos oli jotain rikkonut...
ja viittasi sotamiehen ja omiin velvollisuuksiinsa...
Mutta minulla, syrjästäkatsojalla, oli sydäntä epäillä tätä
harvinaista mielentilaa hänessä. Sillä olihan hän koko
harjoituskauden yleensä näyttäytynyt ihan toisellaiseksi... olivat
kapteeni Gräsbergin kanssa aina vetäneet yhtä köyttä...
Vääpeli -- kapteenin puhetorvi, olihan se tunnettu! -- Vääpeli, joka
kun suuttui, oli kamala...
Minä en ottanut huomioon, kuinka kiusallinen asema se vääpelinvirka
oikeastaan on, minua vain karvastelivat hänen minullekkin joskus
lausumat sanat: "helvetin herra tuo vapaehtoinen!" ja "mikä helvetin
herra te luulette olevanne!"
Vaan nyt oli hän liikutettu sotamiehiä hyvästellessään. Puhui niin
isällisesti... silmät kosteina. Hmyh... Kentiesi sentään hänelläkin
oli sydän, yhtä hyvä kuin kellä tahansa? -- enhän minä tuota tiennyt.
* * * * *
Minuun oli tehnyt niin ikävän vaikutuksen, kun miehiä oli pois
laskettu.
Milloinka minä?! Milloinka minä?! uskalsin hämärästi ajatella. Tuo
tuskaisa leirikirje-asia... ah sitä Moskovan lehteä, joka väärensi
viattomat sanat, -- joka teki kissasta karhun! -- Voi inhimillistä
epäluuloa!
Pataljoonan päiväkäskyssä oli minut julkisesti kielletty enää
mihinkään maan sanomalehteen kirjoittamasta. Kapteeni oli minun
tähteni helisemässä ja syyti minuun alituisesti sappeansa. Minä näin
että oleskelu hänen läheisyydessään kävisi minulle kovin tukalaksi
ja sietämättömäksi, ja minä halusin päästä etäämmäksi hänestä täksi
loppuajaksi.
Mutta hänelle itselleen en tätä haluani uskaltanut esittää, -- en,
sillä minä pelkäsin että hän repisi silmät päästäni, jos pyytäisin
tulla siirretyksi toiseen pataljoonaan, -- tahi: ei ainakaan ottaisi
pyyntöäni toimittaakseen! Tämä arveluni oli minusta päivän selvää,
koska välimme kerran oli käynyt sellaiseksi.
Ja sentähden minä kirjoitin yksityisen kirjeen pääkaupunkiin eräälle
pataljoonan adjutantille ja pyysin siinä kohteliaasti "lukujen
tähden" tulla siirretyksi, jos mahdollista siihen pataljoonaan.
Kirjeeni olin laatinut siihen muotoon että saisin myös yksityisen
vastauksen, käypikö se laatuun, -- ja aikomukseni oli sitten vasta
ajaa asia läpitse kapteenini kautta.
Mutta minä en saanutkaan mitään yksityistä vastausta, vaan asia tuli
virkatietä takaisin, ja päällikköni saivat uutta ihmettelemistä. --
Te olette helvetin kirjoittaja! sanoi kapteeni.
-- Mitä tämä on? Miks'ette ole ensin ilmoittanut kapteenillenne?
kysyi minulta pieni, hyvänsuopa everstini saranan kitinää
muistuttavalla äänellä.
Minä en vastannut mitään, vaikka vastaus kyllä oli valmis ja piili
sydämmessäni.
-- Te pääsette heti siirtymään haluamaanne paikkaan... ja
komennuslippunne on valmis, -- mutta sitä ennen täytyy minun teitä
rangaista... olen päättänyt -- ainoastaan kahden vuorokauden
yksinkertaisella arestilla.
-- Ymmärrän, herra eversti.
-- Se on kaikista pienin ja lievin rangaistus tällaisesta rikoksesta.
-- Jaa, saatte mennä!
Vaikka minusta äkiksestä oli tuntunut kovin surkealta mielessä tämä
odottamaton keikaus, rauhoituin kumminkin pian ja ajattelin melkein
ylpeydellä tätä arestissa-olon kunniaa. Oli kuin olisin kohonnut
omissa silmissäni.
-- Mielelläänhän tuota menee tuollaisesta syystä, arveli arestiin
kuljettajani. -- Kun ei ole sen häpeällisempi...
-- Eikä se toki ole oikea sotamieskään, joka ei lie joskus arestissa
käynyt! -- vakuutti leikillinen varusmestari, -- niin ainakin entinen
eversti selitti, että se on s----n huono poika, joka ei putkassa ole
ollut...
Näin lohdutettuna astelin minä iltahämärässä arestihuoneelle
arestilaispuvussa, ja minut suljettiin pienenpuoliseen koppiin. -- --
* * * * *
Minä olen nukahtanut laverilleni, mutta herään keskellä yötä siitä
että peittona oleva sinelli on lipunut pois päältäni, ja minä tunnen
vilun väreitä ruumiissani. Nousen istualleni enkä vähään aikaan voi
käsittää, kuka minä olen ja missä minä olen. Sillä ympärilläni on
pilkkoisen pimeä eikä risahdustakaan kuulu. Mutta jostain, ikäänkuin
ylempää kuuluu samassa kuin vienoa tuulen tohinaa, ja kun minä luon
silmäni sinnepäin, on kuin sieltä häämöittäisi jotain vaalakampaa:
-- -- ah, sehän on pieni ikkuna katon rajassa, ja tämä on
arestihuone... ja minä olen siis arestissa...
Minä kauhistun hetkeksi itseäni ja olopaikkaani: kuinka minä olen
tänne joutunut, mitä olenkaan tehnyt, poika parka? -- olenko
murhannut?... olenko varastanut? -- ja nyt istun vankeudessa...?
-- -- Haa! Mitä houkkio hourailenkin! -- minähän olen, minähän
olen...
Ja minulle selvenee kaikki.
Minä hypähdän seisaalleni laattialle ja tunnen että olen sukkasillani
ja housut jalassa. Minä teen muutamia voimakkaita liikkeitä
käsivarsillani poistaakseni kylmän puistallukset ruumiistani ja alan
sitten astella edestakaisin käsilläni haparoiden etten käveleisi
pahki kopin päätyseiniin.
Mutta tämähän on sentään vähän niinkuin romantillista: -- minä
suljettuna yksikseni tänne... ulkona synkkä syysyö ja tuulen suhinaa
kaltereissa... ja jos tuolla ikkunan alla odottaisi joku... voi
sentään! -- hiljaa sydän, hiljaa! -- Tämä ei ole leikin asia...
Mitähän, jos karkaisin! Kapuaisin tuonne ikkunaan, kiskaisisin
ylenluonnollisella voimalla irti nuot jäykät rautakalterit,
pujottautuisin lävitse, pudottaisin itseni alas maahan ja livistäisin
tieheni! -- Kiipeäisin yli kasarmin aidan ja juoksisin, juoksisin
metsiä... kauvas... ja levähtämättä!
Mutta mitäpä minä karkaisin!... minua huvittaa vain näin itsekseni
kuvailla.
Kuitenkin kiipeän kuin kiipeänkin ikkuna-aukolle ja koetan
tirkistellä ulos, miltä siellä näyttää... Mutta minä en näe sieltä
muuta kuin kappaleen sysimustaa taivasta ja kuulen vain tuota
yötuulen huminaa, joka täältä likempää nyt huokuu niin raskaana
ja raihnaisena... Ja minä tunnen samassa itseni niin uupuneeksi,
surulliseksi ja alas laskeutuessa uinailee mielialani Oksasen
säkeissä:
Syksyn synkkä, kolkko ilta
Kattaa kaupungin ja maan,
Raskahasti rannan aalto...
Ja minä painaudun taas laverilleni, vedän sinellin korviini saakka ja
nukun -- -- --
Aamulla herään minä siitä, että eteeni kannetaan murkina-annos: paksu
leivänkimpale, jonka päälle hyväntahtoinen ruuanlaittaja on pannut
kaksi pyörän muotoista voinokaretta, höyryävää vettä posliinisessa
tuopissa, kaksi sokuripalasta ja hyvä joukko suolaisia sillejä.
Syöntini käypi kohtalaisesti, ruuantuoja sotamies hymyilee minulle
merkitsevästi, ja minä hymyilen takaisin.
-- Miltä se tuntuu?
-- No siinähän tuo menee.
Ovi sulkeutuu taas, ja minä heittäydyn seljälleni maatakseni koko
rupeaman.
Mitäpä tässä muutakaan osannee kuin maata ja katsella kattolautoja!
Pitkä on päivä edessä... ja yö... ja vielä huominenkin päivä iltaan
saakka. On aikaa loikoa ja ajatella kaiken maailman asioita, puhki ja
pahki, yli ja ympäri... On aikaa nauttia "otium sapientis"...
Ja minä makailen silmät puoliummessa aina puolenpäivän rintaan saakka
ja mietin -- -- --
Mutta mitä kummaa tämä on? kapteenini ääni oven takaa!
Niin, sieltä hän tulee, astuu laverini eteen ja tervehtii tavallista
sävyisemmin "hyvää päivää!"
-- Jumala antakoon, herra kapteeni!
Hän alkaa puhella taas noista kiusallisista leirikirjeistä ja vetää
povestaan pari sanomalehteä, -- juuri ne, joissa sepustukseni
löytyvät.
-- Merkitkää lyijykynällä ne paikat, joita toimitus on muutellut tai
jotka ovat erilailla kuin konsepteissanne!
Hän antoi minulle lyijykynänsä.
-- Ja saatte pitää nämät lehdet täällä luonanne... minä lähetän niitä
sitten huomenna noutamaan.
Hän puheli aivan isällisellä äänellä niin että minusta tuntui kuin ei
meidän välillämme ikipäivinä olisi ollut mitään katkeraa suhdetta ja
kuin hän olisi ollut itse jalous ja hyvyys.
Ja sitä hän olikin tällä hetkellä.
-- Miksi te olette panneet vapaehtoisen _tähän_ huoneeseen! lausui
hän ankarasti ovella seisovalle vahtipäällikölle. -- Muuttakaa hänet
aliupseerein arestihuoneeseen! --
Kapteeni poistui, ja minä sain siirtyä sanomalehtineni tilavampaan
ja kaikinpuolin iloisempaan kamariin, jossa jotakuinkin sain
aikani kulumaan lukemalla nuot -- tosin vanhenneet -- sanomat aina
viimeiseen ilmoitukseen saakka ja piirtämällä muutamia muistosanoja
kapteenini antamalla kynällä seinään. Ja kun aika kävi pitkäksi,
koetin minä nukkua ja kun siihen taas väsyin aloin astella. Mutta
pitkäksi kävi se sittenkin ja kauhistuksella ajattelin minä niiden
tilaa, joiden täytyy olla vankeudessa kuukausia ja vuosia...
Seuraavan päivän iltana, vähää ennen kuin arestiaikani päättyi, tuli
pataljoonan päällikkö luokseni. Tehtyään kohteliaita kysymyksiä, onko
ollut kylmä j.m.s., kysyi hän:
-- Onko mitään valituksia? --
-- Ei, herra eversti... --
Mitäpä minulla olisi ollut valittamista!
Eversti ei tämän johdosta mitään virkkanut, mutta hänen kasvoistaan
olin minä lukevinani, että hän piti sen luonnollisimpana asiana
maailmassa ettei minulla -- eikä muillakaan -- voinut eikä _saanut_
olla mitään "valittamista".
Hän lausui minulle ystävälliset jäähyväiset, sillä huomenaamulla minä
jo aijoin lähteä "siirtomatkalleni." --
Heti everstin mentyä päästettiin minut pois, ja minä sain
komennuslippuni. Mutta ennenkuin poistuin tämän kasarmin seinien
sisältä tahdoin vielä käydä puhuttelemassa kapteeniani. Minä toivoin
hänet tapaavani eilisessä mielentilassaan, lauhkeana, sävyisenä,
mutta erehdyin suuresti. -- Hän oli taas paljasta tulta ja tulikiveä,
ei rahtuakaan ystävällisyyttä ollut hänessä jäljellä.
-- ... Te... te helvetin... te olette minusta kaupungilla puhunut
että minä muka olen ollut teille häijy... helvetti... vaan te
sitä olette häijy ollut... te olette niin helvetin huono... ja
muistakaa että jos te minusta siviliksi tultuanne jotain puhutte tai
kirjoitatte -- niin minä haastan teidät käräjiin!...
Parjattuaan minut pataluhaksi ei hän edes lausunut minulle hyvästiä,
kun lähdin, ja hänen melkein viimeiset sanansa olivat vain nuot
tutut: "helvetin vapaehtoinen".
Ja niin kiiruhdin minä kohti kaupunkia matkakamssujani kokoon
panemaan.
Sen illan muistan hyvästi. Pimeä se oli, tuulinen ja sateinen.
Tie, jota kuljin, oli täynnä likalammikoita ja vettä roiskahteli
aina silmilleni asti. Vihurit vinkuivat ympärilläni ja lennättivät
silloin tällöin kasvoilleni märkiä lehtiä, joita olivat repineet
tien varrelle istutetuista pienehköistä koivuista; ja nuo koivut
ne näyttivät värisevän alkavaa alastomuuttaan. Joen kalvo häämötti
mustana, vaan sen toiselta puolelta, metsän reunasta tuikahtivat
pienten mökkien ikkunoista kirkkaat tulet, -- tuikahtivat
kolkon syyssateenkin läpi... Minä muistin sen illan, jolloin
tuonne kasarmiin tätä samaa tietä olin ajellut... kuutamassa ja
juhlallisissa sotilasmietteissä, -- nyt ne olivat kaikki pirstaleina
silloiset mielikuvat, nyt en enää ollut tulevaisuuden sankarillinen
miekkamies! Ja minä pysähdyin hetkeksi, käännyin ympäri ja loin
surullisen katseen kohti kasarmia, josta nyt ikuisesti olin eroava.
-- Ristiriitaisessa mielentilassa saavuin minä kaupunkiin.
Ja seuraavana aamuna matkustin minä Helsinkiin enkä sen koommin enää
kuulunut siihen pataljoonaan.