On täysi talvi taas, -- vähän sivu joulukuun puolivälin, ja on ilta.
Minä palaan nyt kotiini, kauvas Pohjolan sydänmaahan. Kolme
vuorokautta olen istunut reessä, ja nyt on vihdoinkin viimeinen
taival katkeamassa.
Minä olen silmät puoli-ummessa uinunut hievahtamatta syvällä kotoisen
reslan pohjalla, ja ajatukseni ovat harhailleet hämärinä, raukeina,
ja takeltumatta mihinkään pysyväiseen mielikuvaan. Minä en ole
huolinut tehdä itselleni selkoa siitä, missä minä nyt olen ja mihinkä
kohta tulen.
Olen kentiesi hankalan matkan uuvuttama ja sentähden ikäänkuin
välinpitämätön ympäristölleni. Ja vaikka minä vaistomaisesti
olemuksessani tunnen, mitä mäkeä reki milloinkin nousee ja laskee ja
mitä kangasta kulloinkin liukuu, niin minä yhä tahallani tekeyn tälle
tunteelle vieraaksi... en laske sitä sydämmelleni.
Mutta silloin tunnen minä ruumiissani, kuinka reki äkkiä tekee kiukan
mutkan ja käännähtää valtatiestä syrjään, -- ja minä samalla kuin
säpsähdän ja herään täyteen tajuntaan.
Tämä tiehän se on, joka viepi kauniiseen Koskelaan, tätähän olen
kesillä onkivapoineni astunut. Jo kuulen mahtavan kosken kohinan,
jo laskeutaan suvannon sillalle. Tämän sillan korvastahan minä --
vuosi toista sitten -- ajattelin antaa pyöräyttää takaisin sotaväkeen
mennessäni... mutta en antanut, -- ja tässä minä nyt taas olen...
Minä heittäyn jälleen tuollaiseen puolitajuiseen tilaan -- sillä
vielä on matkaa -- enkä siitä henno havahtua ennenkuin järven jäällä,
kun jo ollaan likempänä kotirantaa.
Kuinka somalta tämä nyt tuntuu!... Minäkö se olen tässä kotiutumassa
-- vai joku muu? Niin, niin, minä se olen -- tunnenhan itseni -- ja
tunnenhan tämän seudun!
Kuinka kaunis on tämä kotiranta talvisenkin kuutamon vienossa
valossa! Kuinka kulkusen helkyntä ja aisakellon kalkatus omituisesti
kajahtelee vastaan kallioisesta rantatörmästä... ja kuinka korkeat,
lumiset korpikuuset salamyhkäisesti rasahtelevat pakkasen kynsissä!
Silloin, kun täältä viimeksi poistuin, oli järvi vielä sulana, ja
korkeina, myrskyisinä lainehtivat sen mustat aallot ja rutistelivat
venhettä, jossa me soudimme..., ja silloin oli pilvinen, pimeä
päivä..., -- vaan nyt on lumoava kuutamo ja nyt on järvi vahvassa
jäässä ja viileä viiman henki raitistaen hyväilee kasvoja...
Hei vaan! -- nyt se loppuukin järveni viittatie, ja rusahdellen
kohoaa pitkä resla ylös metsäistä rinnettä. So! -- vanha Musta,
-- ei tässä nyt enää viitsitä pysäytellä huokaisemaan, vaikka
onkin melkein ummessa rantatie ja lunta paksulti... Hei kotini
kohdalla! -- tuossahan se vilahti jo linjan takaa se vanhanaikuinen,
vaaleanpunaiseksi maalattu päärakennus... ja maitokamari ja sen
ikkunan edessä oleva vanha humalikko...
Helise kulkunen kotoisen kuusikon keskessä! -- jospa sun helkyntäsi
aina näin viehkeältä tuntuisi!
Ja nyt viimeinen törmä; -- ja nyt viimeinen nikama -- sinä vanha,
vanttera, uskollinen Musta! -- Tuolta töytää jo vastaan Somakin
häntäänsä kieputtaen ja haukkuen -- niin, Soma se on, tunnenhan minä
sen äänestäkin, nyt ne sieltä kuulevat sisältäkin ja arvaavat...,
jo rientävät avopäin kyökinportailta kilpaa juosten iloisesti
tervehtivät sisaret, -- ja nyt tulee oma äitini -- -- ja harmaapäinen
isävanhukseni -- -- --
Niin, -- minä olen jälleen kotona! Kodin hellyys ikäänkuin lehahtaa
vastaani joka paikassa, ja minä ymmärrän että nyt vasta sen arvoa
alan käsittää. Ja minä tunnen nyt että minä olen vain omituinen
ihmislapsi, jota viihdyttää oleskelu vapaassa, avarassa sydänmaan
luonnossa. Minä istahdan kotini ikkunan ääreen ja katselen ulos
yhä kirkastuvaan kuutamoon: siellähän ne nyt ovat jylhät metsäni,
tunturini, järveni, ja ne ikäänkuin hymyilevät minulle ja minusta
on kuin ne kuiskaisivat: Sinä aijoit pettää meidät ja pakenit pois,
mutta sinä olet tullut taas takaisin, sillä sinä et voi elää ilman
meitä, sinä rakastat meitä!...
Rakastan -- vastaan minä ajatuksillani -- rakastanhan liiaksikin! Ja
äänetön surumielisyys valtaa minun mieleni, sillä nythän en enää ole
millään uralla...