Hän oli siivoimpia ja hiljaisimpia miehiä eikä kenenkään oltu kuultu
hänestä pahaa sanaa lausuvan. Sotamiehen velvollisuudet täytti hän
nöyrästi ja nuhteettomasti eikä hänessä oltu havaittu mitään merkkiä
silmäin palvelemiseen niinkuin monessa muussa. Hän puhui vähän, mutta
mietti kentiesi enemmän. Olipa kuin jokin mielihaude aina olisi
asunut hänen korkean otsansa takana ja noissa harmaissa, melkein
syvällisissä silmissä. Hänen olentonsa oli milt'ei kunnioitusta
herättävä.
Ja sellainen mies oli nyt heti leiriajan alussa tehnyt rötökset!
Yhdessä parin, myöskin mieluiseksi tunnetun toverinsa kanssa oli
hän eräänä iltamyöhäisenä hiipinyt pois teltastaan ja pujahtanut
venäläisen upseeriklubin puolelle ja sen keittiössä vähän
ryypiskellyt "votkaa" ja "piivaa". Juomia maksaessa oli häneltä
pudonnut rahoja laattialle ja kun hän niitä rupesi poimimaan,
joutui hän riitaan -- omistusoikeudesta. Kerrotaan näet venäläisen
kokin kaikessa ystävällisyydessään tahtoneen häntä auttaa rahojen
kokoamisessa ja -- perin pohjin sen tehdäkseen -- koettaneen työntää
häntä ulos ovesta. Tästä syntyvän rähinän aikana pötkivät kumppanit
tiehensä koeteltuaan turhaan auttaa päihtynyttä toveriaankin
pakenemaan. Mutta se oli jo myöhäistä, sillä rykmentin päivystäjä
patrulleineen oli jo tulossa. Eikä hän, joka ei voinut kärsiä
omistusoikeuden loukkausta, tuskin halunnutkaan paeta. Hän hurjistui,
hän näytteli pohjalaista puukkoaan ja tahtoi kaiketi koettaa voimiaan
vieraan maan miehen kanssa. Siitä nousi melu ja räiske, joka yhä
kasvoi. Ovet lensivät säpäleiksi, ja ikkunaruudut rämisten menivät
rikki. Raivoten kuin mielipuoli löi hän jo ympärilleen kuin entinen
Sven Tuuva. Eikä hän peljännyt sotilaspatrullien piikkejä, ryntäsi
vaan eteenpäin huutaen: "pois tieltä! -- täss' on poika Pohjanmaalta,
jok'ei ketään pelkää!" Ja totta se lienee ollutkin, sillä sanotaanpa
hänen tässä ihmeteltävällä urhoollisuudella aseetoinna taistelleen
useampaa kiväärillä asestettua sotamiestä vastaan, jotka häntä olivat
kerrassaan pitäneet itse paholaisena. Vieraan maan upseeriakin
kerrotaan hänen tässä vastustaneen.
Ylivoima oli kumminkin liian suuri, niin että tästä leikistä täytyi
tulla loppu. Sidottuna ja vartioittuna tuotiin hän yön pimeässä
meidän Suomalaisten puolelle ja salvattiin putkaan. Vielä sielläkin
kuohahtelivat hänen pohjalaiset verensä, ja ovet ja ikkunakalterit
tärähtelivät kumeasti hänen iskuistaan. Hän oli kuin ärsytetty härkä,
joka mieletönnä möyryää puskien sarvillansa kantoja ja mättäitä,
juuria ja syyttömiä pensaita...
Mutta viimeinkin hän asettui, silmien kalvo sammentui, kädet kävivät
hervottomiksi, ja huokaisten rinnastaan syvän huokauksen, retkahti
hän seljälleen pilkkopimeän arestihuoneen paljaalle laverille. Ja hän
nukahti paikalla.
Nukuttuaan, kun aamulla mentiin katsomaan, oli hän taas sama
mies kuin ennenkin, hiljainen ja sävyisä, olennossa entinen
kunnioitusta herättävä ilme. Mutta hänen katseestaan välähteli jotain
kummastelevaa ja kysyväisenä näytti hän katselevan ympärilleen tyhjiä
seiniä, kolkkoa ikkunaa... Miten hän tällaiseen paikkaan oli joutunut
-- tätä hän ei voi käsittää... mitä on tapahtunut?
Hänelle selitettiin että hän viinapäässään on yöllä tehnyt niin ja
niin, raivonnut kuin villipeto, vastustanut päivys-upseeria j.n.e. ja
että hän siis nyt täällä odottaa tuomiotansa.
Mutta hän kuunteli tätä kaikkea kuin kummaa uutista taikka kuin
peloittavaa unta. Hän ei itse muistanut mitään aikaansaamastaan
häiriöstä.
Kotimainen sota-oikeus tuomitsi hänet puoleksi vuodeksi
linnavankeuteen. Tuon korvaamattoman väliajan perästä saisi hän vasta
ruveta asevelvollisuuttaan jatkamaan.
Monelle kävi sääliksi tämän miehen kohtaloa.
-- Voi helvetti! puheli kapteenimme tämän tapauksen perästä
päivittäin komppaniiassa, -- voi helvetti sentään, kuinka te olette
tuhmia! Mitä te luulette olevanne!... Haa! -- lurjuksia te olette...
suurimpia lurjuksia maailmassa!... Eikö oltu varoitettu kylliksi!...
eikö... hah?... Semmoisia tomppeleita!
Hän naurahti katkerasti ja jatkoi:
-- Kun te saatte jonkun ryypyn nahkaanne, niin te olette kuin
villisikoja, kuin puhvelihärkiä te olette... "Hei, pois edestä
vaan, täss' on urhoollinen pohjanpoika, me emme pelkää!" -- niin
te huudatte mukamas, kun jonkun putelin olutta juotte. -- "Me emme
pelkää piruakaan!" "Me olemme urhoollisia suomalaisia!" Juu helvetti
-- urhoollisia! Vaan raukkoja te olette, aika möröjä te olette ja
akkamaisia... ettekä osaa käyttäytyä kuin sotamies... --
Kuinka vaarallisena jokaista meistä pidettiin, ymmärrettänee jo siitä
että heti seuraavana päivänä tämän tapauksen jälkeen tuli käsky ottaa
kaikki puukot miehistöltä pois ja jättää ne plutoonain päällikköjen
haltuun. Ja ankara määräys laadittiin ettei siitä päivästä alkaen
kukaan saisi poistua askeltakaan omasta leiripiiristään eikä viinaa
ja olutta enää saisi ollenkaan viljellä. "Koska he juovat itsensä
päihinsä ja tappelevat puukoillaan, niin kadottakoot leirivapautensa!"
Se ei ollut meille hauska uutinen tuo leirivapauden kadottaminen!
-- varsinkaan ei meille vapaehtoisille, joilla oli omat teltat.
Emme siis saaneet joutilaina iltoina etsiä pikku seikkailuja
naapuristossamme, emme saaneet maljojemme ääressä laulella aikamme
kuluksi myöhäiseen yöhön saakka, kun kynttilä hauskasti valaisee
valkoisen teltan ja ulkona vallitsee synkeä pimeys, jonka helmasta
kuuluu junkkarien hurraa-huutoja ja rakettien kaukaista sähinää,
tai jonka tummalla taivaalla loistaa leppoisa kuu, loistaa yhtä
haaveellisena kuin siellä Suomessakin -- tuolla kaukana, jonne
aatteet niin usein harhailevat. Voi, kaiken tämänkö nyt kadotimme?
Emme, -- onneksi emme sitä tykkänään kadottaneet! Monta hauskaa iltaa
muistan senkin jälkeen vietetyn vapaehtoisten teltoissa. Tavalla
tai toisella hankittiin sinne aina "ainetta" ja tyhjien putelien
kätkemisessä oli jommoinenkin päivätyö. Ja kaikki tuo tuntui - ja
tuntuu vieläkin -- sellaiselta salaiselta työltä, josta ei omatunto
koskaan voisi soimata...
Olen puhunut hänestä, jonka kautta leirivapauttamme syystäkin
supistettiin. Kuvauksen täydentämiseksi olisi minun puhuttava joku
sana yhdestä niistä tovereista, jotka hänellä olivat kumppaleina
tuolla yöllisellä retkellä.
Hänkin, tämä toinen, oli siivo hiljainen mies. Ja siivosti hän
nytkin, Sakarila, oli käyttäytynyt. Tosin oli hän ollut hiukan
humalassa hänkin, mutta ei kenenkään rauhaa ollut häirinnyt. Eli
väärin on niin sanoa, -- kyllä hän oli tämän viattoman osanottonsa
kautta tähän juomaretkeen kuitenkin häirinnyt yhdeltä rauhan, --
kapteeniltamme nimittäin. Tämä hänelle nyt monta viikkoa puskuili
ärtymystään, pauhasi ja porisi päivät pääksyttäin. Rangaista ei hän
häntä voinut, koska hän ei mitään varsinaista rikosta ollut tehnyt,
mutta vuodattaa hänen niskoilleen kaiken sappensa, kaiken harminsa
ja kiukkunsa, sitä hän kyllä voi, voi ja uskalsi. Ja sen osaston
miesten, johon tämä sorrettu kuului, määräsi hän omin päinsä antamaan
tälle "lurjukselle", tälle Sakarila-nahjukselle aimo selkäsaunan,
ettei toista kertaa moisiin juominkeihin puuttuisi. "Kun te raukat
osaisitte juoda, niin saisittehan te... mutta kun te olette niin
helvetin tuhmia..." arveli hän kaiketi.
Saiko Sakarila todellakin tällaisen toverillisen löylytyksen, sitä
en luule, sillä hänkin oli, niinkuin sanottu, osastonsa mieluisimpia
miehiä. Mutta ainakin kapteenille, joka kerran komppaniian
harjoituksissa oltaessa eräällä Krasnoje Seloon kankaalla tapansa
mukaan tiedusteli että
-- Annoitteko te sille Sakarilalle selkään? vastasi joku toistenkin
puolesta:
-- Joo, herra kapteeni! Ja kun kapteeni tullaksensa aivan varmaksi
siitä vielä tinki että
-- Oikeinko lujasti, mitä, hah? ja siihenkin sama mies antoi
myöntävän vastauksen, niin näytti hän vihdoinkin leppyvän ja huudahti:
-- No, sepä hyvä! ja kohottaen silmänsä sinistä taivasta kohti jatkoi
pirullisena näin:
-- Minä luulen että enkelitkin taivaassa riemuitsivat, kun te sille
Sakarilalle annoitte selkään!...
Tälle pilapuheelle ei kukaan riveissä naurahtanut, vaikka volnassa
seistiinkin -- -- --