"On verrattu rautahan,
Sydän kiveä kovempi on..."
Näiden sotilaslaulun sanojen merkitystä tulin miettineeksi silloin
kun pataljoonamme täydessä leiriasussa seisoi päällikköjensä edessä
valmiina pitkälle manööverille, joka sanottiin tehtävän Narvaa kohti.
Tulin sitä miettineeksi sen johdosta että ne pikku puheet, joita
päällikkömme muka rohkaistukseksi ja kehoitukseksi lähdön hetkenä
pitivät, todellakin ilmaisivat jonkunlaista "rautaista ja kiveäkin
kovempaa sydäntä". Joka väsyy, se on raukka! se tehtiin nyt yleiseksi
mielipiteeksi.
-- Eikä se ole oikea pohjolainen, joka ei tätä retkeä kestä! sanoi
everstimme kimakalla äänellään, koettaen satulassaan näyttää niin
miehekkäältä ja uljaalta kuin hänen pieni ja hintelä vartalonsa
suinkin salli.
-- Ja tietäkää -- rähisi kapteenimme -- että joka vain uupuu ja
pyrkii sairasvaunuihin, varokoon!... Joka vain väsyy, se on lurjus
ja heittiö, ja sille minä annan rottinkia niin että... siltä minä,
helvetti...
Ja hän aivan raivostui jo ajatellessakin sitä mahdollisuutta että
joku ei kestäisi retken vaivoja.
-- Sellaisia raukkoja ei saa olla minun komppaniiassani!
-- Vai oletteko te akkoja, -- mitä, hah? tiuskasi hän heittäen
ylenkatseellisen silmäyksen komppaniiaansa.
Siellä täällä riveissä värähti tuskin huomattavasti jonkun
herkempitunteisen rekryytin leuka.
-- Muistakaa siis että joka tulee kipeäksi, se on helvetin huono mies!
Me seisoimme hievahtamatta ja koetimme sulattaa, mitä oli sanottu.
Raskas kenttävarustus, joka oli sälytetty hartioillemme -- ja
jota kantaessa minä en koskaan voinut olla vertaamatta itseäni
ikeenalaiseen vetohärkään -- sai aavistamaan että kovaa ponnistusta
ja itsensä rääkkäämistä todellakin nyt kysytään.
Ja jokainen päätti kestää, vaikka suolet revetköön... Kukapa se
sairasvaunuihin semmoisten uhkausten perästä!
"... Joka väsyy, se on raukka... se on akka... ja huono mies."
Ja kukaan ei tahtonut olla raukka, ei akka eikä huono mies!
Niine päätöksineen sitä lähdettiin.
Komppaniia komppaniian perästä, pataljoona pataljoonan perästä,
rykmentti rykmentin perästä, -- kunnes siitä muodostui mahtava
miesjoukko, joka päästä katsottuna näytti loppumattomalta.
Kuvitelkaa mieleenne lakeata kenttää, sellaista, jossa ei kasva
tuskin vaivaiskoivuakaan, ja joka on niin aava ettei metsän reunaa
voi silmällä eroittaa! Kuvailkaa itsellenne yhä edelleen mätäkuun
auringon paahdetta tuollaiselle autiolle lakeudelle! -- ja olette
saaneet himmeän kuvan siitä vedettömästä merenulapasta, jonka halki
tämä rauhanaikuinen sotaretkemme alkoi. -- --
* * * * *
-- Mahtaa olla 40 astetta auringonpaisteessa? saan minä sanoakseni
vierustoverilleni, jonka hurstisen puseron selkäpuoli on märkänä
läpikotaisin ja jo höyryää hiestä.
-- Häh? Mitä se vapaehtonen sanoo?
-- Niin vain että ollaanpa täällä kuin tulisessa pätsissä!...
Hän ei vastaa mitään, puhaltelee vain yhä tulisemmasti ja kouristaa
kovemmin kiväärinsä perää.
Kukaan ei henno kysyä toveriltaan, onko vaikeata, tai joko väsyttää?
ja jos joku kysyisikin -- pilan vuoksi, ei osanotosta, -- niin ei
kukaan huolisi vastata, -- vaikka vähän väsyttäisikin.
Sillä se nyt on niinkuin yhteinen sopimus ettei kukaan väsy, ei
_saa_...
Aavikkoa on vielä hyvä matka. Pienet vesileilit ovat jo useimmilla
tyhjät -- vaikka on kehoitettu säästäen pitämään, -- ainoastaan
muutamalla on vielä kipene leilinsä pohjalla lämmennyttä, puulle
ja ummehtuneelle maistuvaa vettä. Kurkkua kuivaa ja silmänurkkia
karvastelee otsalta juossut hiki. Eteenpäin vaan!
Vihdoin loppuu tämä kiusallinen lakeus, ja me kuljemme nyt
leveätä valtatietä metsäisissä seuduissa, joita joku tietää sanoa
ruhtinaallisiksi jahtimaiksi.
-- Näissäköön ne oraviaan ampunevat? kysyä tokaisee joku. -- Ja
jos lienee hyvinkin täälläkin metsonsa ja teirensä, tuumii toinen
muistellen niitä ihania soitimessakäyntejä kotonaan.
Tuuheat ovatkin metsät ja niiden siimeksessä saamme joitakin
minuuteja levähdyttää raajojamme ja, kun onni hyvin vetelee, täyttää
leilimme raikkaammalla vedellä.
Sitten taas noustaan ja painetaan samaan suuntaan. Leilit ovat pian
taas tyhjinä ja kurkkuja kuivaa. Jollakin hieroo saapas jalkaa, ja
puolispaikassa -- eräällä pellolla -- koettaa hän hieroutumaa korjata
muuttelemalla jalkariepujaan, mutta tämän hän tekee vähän niinkuin
salaa muilta:
"Sillä se on helvetin huono mies, joka ei kestä" soipi yhä hänen
korvissaan.
Näin kuluu ensimmäinen päivä, ja iltapuoleen saavumme me muutaman
kylän piiriin, jonne yövymme. Teltat, joihin kuuluvat tarpeet --
pienen olkimatonkin -- olemme tasanjaettuina seljässämme kantaneet,
pystytetään säännöllisiin riveihin ja heti niihin ryömiikin pahimmin
väsyneitä.
Olin minäkin väsynyt ja helpoituksen huokaus pääsi rinnastani
tuntiessani itseni vapaaksi leirivarustuksesta, -- noista kirotuista
"längistä"... Mutta minä olin iloinen että olin edes tämän päivän
elävänä kestänyt, vaikka alussa oli siltä tuntunutkin kuin henki
lähtisi, -- ja kaikki päivän rasitukset olivat unohdetut, kun Jussi
Kellolainen, (minun uskollinen toverini tämänkin sotaretken iloissa
ja suruissa) siinä samassa tuli ehdoittamaan että:
-- Eikö lähdetä kylää katselemaan!
Ja me lähdimme, kuljimme salakähmää jotain aitoviertä ja
kylänraitille päästyämme astelimme rohkeina -- kapakkaan, joka jo oli
täynnä venäläisiä aliupseereja ja sinistä tupakinsavua.
-- On se sentään mainio asia että näissä kylissä on kussakin
kapakkansa! tiesi toverini sanoa, kun taas vähän päästä varovaisina
hiivimme takaisin. Sillä kauvoa ei Jussi Kellolainen hirvennyt viipyä
vääpelinsä tähden. Se kun yhä edelleen piti hänestä aivan isällistä
huolta huolimatta siitä että Jussi Kellolaisella oli kaksi nauhaa
olkapäillään ja luja aikomus muutaman viikon perästä jo komennuttaa
itsensä kadettikouluun. Ja yhä edelleen Jussi Kellolainen nöyrästi,
mutta arasti lausui "herra vääpelinsä", lausui sen monta kertaa
päivässä ja siinä sotilaallisessa pingoitustilassa, joka syrjästä
katsojasta usein näyttää niin hullunkuriselta.
Mutta antakaamme jo sekä Jussi Kellolaisen että toistenkin,
uupuneiden sotamiesten -- niiden joukossa minunkin -- ryömiä mataliin
kenttäteltteihinsä kokoomaan uusia voimia uusiin ponnistuksiin ja
antakaamme pimeän, pilvisen elokuun yön kietoa helmoihinsa kaiken
sen surkeuden, mikä näiden satojen, tuhansien telttojen piiriin
mahdollisesti oli yhdistetty. -- --
* * * * *
Viidettä vuorokautta oli jo oltu poissa pääleiriltä. Oli samottu yhä
eteenpäin pitkin Inkerinmaata, levähdetty, taas lähdetty liikkeelle,
taas pysähdytty -- kunnes suunta oli kääntynyt jo melkein taaksepäin,
-- Suomea kohti, niin oli eräs päälliköistämme vakuuttanut, ja se
tiedonanto oli herättänyt hetkeksi suurta riemastusta meikäläisissä
riveissä.
Taisi olla sunnuntain iltapäivä, ja me olimme jo vuorokauden olleet
leiriytyneinä erään kylän pientareille. Iloisesti valaisi aurinko
telttojen harjoja ja kirkkaina heijastivat sen säteet kytkettyjen
kiväärien pistimistä.
Minä lojuin avojaloin sinellini päällä, jonka olin levittänyt
nurmikolle, ja koetin herkutella itseäni jo vähän laimenneesta
päiväpaisteesta. Mietteeni kulkivat tähän suuntaan: On se sentään
ihanaa, kun saa nauttia täysin ansaittua lepoa... mikä ääretön
tyydytys siitä on koko olemukselle... mikä suloinen tunne voi
hetkeksi täyttää sotamiehenkin sydämmen!...
Mutta silti ei ole todistettu ettei tämä olisi orjuutta... Voihan
rääkätyimmänkin orjan poveen toisinaan joku suloisempi tunne
puikahtaa. Ja voihan...
Kylästä kuului kimeätä laulua. Seikkailuhaluinen kun olen, lähdin
heti utelemaan.
Mutta eipä siitä mitään seikkailua voinut tulla. Kylän tyttäret
siellä olivat panneet toimeen jonkunlaisen illanvieton kentällä.
Parittain kulki heitä ympäri piirissä, ja he laulaa piipittivät
imelästi jotain laulua, jonka sanoja ja kieltä oli mahdoton eroittaa.
Kauniita kasvoja ei näkynyt, mutta sen sijaan koreita, heleävärisiä
pukuja, joita ympärillä seisovat sotilaat tiesivät sanoa neitojen
tuontuostakin käyvän muuttelemassa. Kuului olevan sen maan tapoja...
Minä palasin takaisin. --
Jo painui päivä länteen, ja illan varjot tummenivat. Me luulimme
saavamme viettää tämänkin yön teltoissamme, mutta petyimme
surkeasti. Iltahämärissä alettiin telttojamme kiireesti hajoittaa,
vormut ja sinellit puettiin päälle ja meidät, ensi komppaniian
miehet, kuljetettiin muutamain satojen askelten päähän jollekin
sänkipellolle, jolle kiväärit kytkettiin ja pienet olkimaton rääsyt
levitettiin, -- ja asetuttiin niin yötä viettämään ja vihollista
silmällä pitämään, -- sen kun arveltiin jo olevan lähitienoissa.
Muut komppaniiat, muut pataljoonat ja rykmentit saivat viettää
yönsä miten tahtoivat siellä teltoillaan, -- meidän, suomalaisen
komppaniian osaksi oli tullut tämä ikävä, mutta kunniallinen yövartio.
Pimeä oli tämä yö. Ei yhtään tähteä näkynyt yhtenä ainoana pilvenä
kaareutuvalta taivaalta. Kylmä tuuli puhalteli ja vongahti
silloin tällöin kiväärikytkyeiden lomitse, vongahti surkeasti,
alakuloisesti...
Meillä oli lupa nukkua kivääreimme luona, mutta tulta oli nimenomaan
kielletty virittämästä... ei tulitikullakaan saanut raapaista
etteivät vihollisen vakoojat -- jos niitä nyt olikaan -- saisi
pienintäkään vihiä. Siellä takanamme, josta olimme tulleet, ne kyllä
näkyivät saavan tehdä mitä tahtoivat. Sieltä kuului puoliyöhön
saakka kemuilevien ja ryypiskelevien upseerien hurraahuutoja, ja
väliin pemahti sieltä sakea säkene-parvi ylös ilmaan ja loi hetkeksi
punertavan hohteen raskaalle yötaivaalle, samalla kun kuului outoa
rätinää, joka tuli siitä että sotamiehet huvikseen viskoivat ruudilla
puoleksi täytettyjä patroonia nuotioihin.
Mutta meillä oli niin pimeä ja kylmä siinä taivasalla vartoessamme.
Me koetimme, asettua niin liki toisiamme kuin mahdollista, muutamat
lepäsivät maassa päälletysten tai limitysten pysyäksensä lämpiminä ja
siten voidakseen nukkua.
Minä en voinut nukahtaa, vaan nousin ylös ja aloin edestakaisin
astella, kädet työnnettyinä syvälle sinellin taskuihin. Ainoa
mietteeni oli käsite "joutava" ja ainoa toivoni: kunpa aurinko
nousisi!...
Vihdoin aamu hämärtää. Vihollisesta ei ole näkynyt eikä kuulunut
koko yönä mitään merkkejä, ja meidät marssittaa takaisin
everstiluutnantti, joka jonkun pensaan suojassa, syrjempänä meistä,
on nukkunut kääriytyneenä paksuihin turkkeihin ja on vallan äreänä
siitä, että joku on hänet kesken untaan turhanpäiten herättänyt.
Aurinko nousee juuri kun saavumme takaisin. Se kohoaa veripunaisena
metsän reunan takaa ja näyttää ruusumaisessa hohteessa kaikki teltat,
joissa toiset vielä sikeästi nukkuvat... Tuo armas aurinko, kuinka
sen laimeat säteet tuntuvat hyväilevän kylmän kangistamaa ihoa! --
Kuinka sentään Jumala on hyvä, joka antaa aurinkonsa paistaa niin
hyville kuin pah...!
Kuudes vuorokausi on näin koittanut emmekä vielä ole saaneet tapella,
emmekä "haistaa verta."
Sanoisinko että miehet hehkuivat taisteluhalusta? -- En, sillä sitä
eivät he tehneet, vaikka kummia huhuja tänään liikkui vihollisesta.
Vaan kuumuudesta he hehkuivat -- ja harmista. Ja kiroilivat tiheään
toisiaan ja ajatuksissaan päälliköitäänkin.
Oli näet kuljettava ahtaanpuoleista maantietä myöten. Kaikilla oli
kiire ja juoksujalkaa tai pikamarssia piti rientää virstottain.
Tykkiväen ja jalkaväen, siihen lisäksi ratsuväkeä, -- kaikkien piti
sopia kulkemaan samaa tietä. Mutta ne eivät sopineet. Siinä syntyi
tavaton tungos, siinä tyrväistiin, siinä töytäiltiin. Tykkikärryt
jyrisivät alati rinnalla, sai varoa ettei alle joutunut... Väliin
täytyi jalkaväen kaapaista yli ojan ja siellä puiden lomitse ja
pensaiden läpitse painaltaa eteenpäin oksien ja risujen raapiessa
kasvoja ja tehdessä naarmuja kivääreihin.
Koko tie oli yhtenä pölypilvenä, -- jokainen mies oli kasvoiltaan
kuin riihimies. Jokaisella kävivät keuhkot kuin pajanpalkeet...
Yksi mies on muita kalpeampi: hän on jo eilen oksentanut verta, hän
on koettanut sitä salata ja nytkin hän salaa kärsimyksiään. "Se on
helvetin huono mies, joka väsyy", kaikuu yhä hänenkin korvissaan.
Mutta me riennämme, riennämme, kuulemme edestäpäin ensimmäiset
yhteislaukaukset, lisäämme yhä vauhtia, sydän kurkussa ja kovasti
läähättäen... Metsäinen seutu on loppunut, ja edessämme leviää
taas tuo suunnaton aavikko, nyt eri paikasta katsottuna. Meidät
komennetaan vasempaan ja me alamme kaartaa pitkin metsän reunaa
päin viholliseen. Siinä yli peltojen karatessamme ratsastaa
Suuriruhtinaamme, H. M. Keisari korkeine puolisoineen ja pienemmän
hoviseurueen kera taas meitä vastaan. Hän hymyilee tunnetulla
miellyttävällä tavallaan ja tervehtii meitä sanoilla "päivää
Suomalaiset!" ja me rääkäsemme, pysähtymättä kulussamme, "Jumala
antakoon, Teidän Keisarillinen Majesteettinne!" -- ja pyyhkäsemme
ohi raskaassa hölkässä, Meidät hajoitetaan nyt komppaniioihin,
ja kapteenimme Gräsbergin johdolla riennän minäkin "taistelun
helteeseen"...
Koko avara lakeus on yhtenä pauhuna vaan. Minä en voi eroittaa missä
päätaistelu riehuu. Kuulen ainoastaan tykkien kumeat laukaukset,
jolloin maa oikein jymähtelee ja ilma väräjää, kuulen kivääritulen
räiskinän, joka on niin tiheä että se soi kuin katkeamaton sävel,
näen sankat savupilvet ja niiden läpi toisinaan välähtävän kirkkaan
kanuunalieskan. Näen myöskin, kuinka siellä aavikon toisella puolella
leijuu verkalleen outo ilmiö -- suuri ilmapallo ylhäällä maasta,
ja siitä arvaan että siellä se on vihollinen... ne ovat jotain
taistelunmenon seuraajia, nuot ilmassapurjehtijat, -- tekevät sieltä
yleiskatsauksen...
Meidät on nähtävästi heitetty oman onnemme nojaan, minusta
tuntuu kuin me tässä sodassa olisimme vain kuin rikka rokassa...
Päällikötkään eivät näy olevan oikein selvillä keskenään, mikä tässä
on meidän pienen, eroitetun joukkomme tehtävänä. Everstimme ratsastaa
siihen hätääntyneen näköisenä ja pyytää siivosti kapteeni Gräsbergiä
tekemään niin ja niin, mutta kapteenimme ei nähtävästi hänen
neuvoansa hyväksy, äyhkäsee ylpeänä jotain esimiehelleen vastaan
ja -- tekee oman päänsä mukaan. Hän on vanhin, kokenein kapteeni
pataljoonassa ja hän kyllä tietää...
Hän karkuuttaa meitä välisti eteenpäin, me sukellamme peltoihin ja
tallaamme jalkaimme alle kaunista, jo melkein kypsää viljaa, välisti
heittäydymme hänen komennostaan pitkällemme kuiviin ojiin ja taas
karkaamme... ja katkeamattomana pauhuna soi yhä korvissamme jyske
ja pauke, me olemme siitä ikäänkuin juovuksissamme ja kaikki tuntuu
käyvän kuin unessa...
Loitompana oikealla näkyy jotain. Päällikkömme eivät näy varmaan
tietävän, kuuluuko se vihollisiin vai ystäviin, mutta me lähetämme
kumminkin muutamia pamahtavia yhteislaukauksia sitä kohden.
Vihollisia ovatkin ruojat! Kapteeni yrittää komentamaan uutta
yhteislaukausta, mutta se on jo myöhäistä. Komentosanat katkeavat
hänen huulilleen, hän kalpenee, tyrmistyy... Tuulen nopeudella on
vihollinen ratsuväki lennähtänyt meitä kohti ja saartanut meidät
umpeen joka taholta.
Me olemme antautuneet. Kapteenimme -- lieneekö kunniassaan
loukkautunut vai lieneekö sydäntynyt, mutta häpeissään hän vähän
näyttää olevan eikä toviin aikaan saa luotuista sanaa suustansa:
"Silloin, niinpä tiedetään,
Enää ei hän lyönytkään,
Hatun painoi alemmaksi,
Muuttui muita lauhemmaksi..."
* * * * *
Vielä seuraavana päivänä jatkui taistelua; sitä ammuttiin
armottomasti, sitä rynnättiin yli kuoppien ja kavuttiin vallituksille
hurraata huutaen ja melkein käsirysyssä vihollisen kanssa...
Eikä kumminkaan ketään tainnut kuolla. Ainoastaan parin tykkihevosen
huhuttiin katkaisseen jalkansa; kanuunan puhti oli ne murskaksi
lyönyt.
Illan suussa vasta saavuttiin takaisin pääleirille, saavuttiin
uuvuksissa, mutta reippaalla, pirteällä mielellä, soitellen ja
laulaen kuin ainakin onnellisesti päättyneestä sodasta. Ja vaikka
olikin yhden kerran jouduttu vangiksi, niin ei sitä nyt muistettu.
Kapteeni oli lauhkeammalla päällä, ei kironnut pahoin vaikkei niin
yhtä jalkaa astuttukaan, ja sankarillinen mieliala puhkesi esiin
seuraavissa sanoissa:
Ja Turkin keisari kaakelimuurista
Katseli kiikarilla,
Kun Suomen poikia marssitettiin
Ylitse Tonavan sillan!
Ja Turkin keisari Tonavan rannalla
Kiroili ja itki,
Kun Suomen poijat ampuivat
Sen panssarilaivat rikki! -- -- --
Näin sitä laulettiin ja tyytyväisyys ja leppymys kuvastui kaikkien,
pahimmin vaivaatuneidenkin kasvoilla. Sillä jokainen tiesi että
tähän ne nyt päättyivät tämän sotilasvuoden varsinaiset harjoitukset,
tämä seitsemän vuorokauden manööveri se oli kaikkien vaivain ja
ponnistusten huippuna, jäljellä oli enää vain keisariparaati tosin
kiusallista harjoitusta vaativine kaunomarsseineen.
* * * * *
Minusta tuntui kuin olisin ollut mikäkin veteraani, kun kohta
kotiuduttuamme Jussi Kellolaisen ja Oskari Hongén'in seurassa --
viimemainittu oli muka sairauden takia ollut kokonaan osaton tähän
retkeen -- astelin Krasnoje Seloon uhkeaan sotilassaunaan. Lieneekö
Jussi Kellolaisesta samoin tuntunut, en tiedä tarkalleen sanoa.
Mutta ei se ainakaan meistä toisista siltä näyttänyt. Ensinnäkin hän
pelkäsi mennä n.k. "25:n kopeikan saunaan", sillä se, ties hän, oli
ainoastaan upseereja varten.
-- Mutta rahanhan sitä mekin maksamme!
Me menimme siis 25:n kopeikan saunaan ja Jussi Kellolainen seurasi
mukana.
Riisumahuoneessa ei ollut monta henkeä, mutta Jussi Kellolaista ne
peloittivat.
-- Voi... ei täällä saa olla! kuiskasi hän hiljaa meille, mutta me
emme olleet kuulevinamme, riisuuduimme vaan.
Jussi Kellolainen vilkaisi pelokkaasti ympärilleen kuvastimiin ja
tyynypäällisiin sohviin ja alkoi sitten riisuutua hänkin.
-- Joudu nyt!
Jussi Kellolaisen kädet vapisivat, kun hän veti paitaa päältänsä. Me
astuimme kolmikannassa isoon pesuhuoneeseen.
Varjele ja valaise! -- Siellähän oli pari oman pataljoonan upseeria,
samallaisessa alastomassa asussa kuin mekin. Vaikk'eivät ne meistä
näyttäneet vähääkään piittaavan, oli Jussi Kellolainen kumminkin
kuin tulisilla hiilillä. Juuri kun hän oli kumartuneena vääntämään
vettä ranasta, ja alaston everstiluutnantti sattui kävelemään ohitse
takaapäin, kimmahti hän kuin sähköiskun saanut toisapäin, pullisti
rintansa, painoi kätensä tiiviisti paljaita kupeitaan vasten ja loi
upseeriin aran, vain aina nöyräilmeisen katseen. Huulet supussa,
posket kuopalla ja paljahko pää kekallaan seisoi hän siinä ja teki --
"kunniaa".
Everstiluutnantti murahti naurusuin jotain isoon partaansa ja
viittasi ehkäisevästi kädellään.
Vaan Jussi Kellolainen seisoi siinä vielä hetken pinnistyksissä,
alastomana, ja suu oli yhä supussa ja valmis sanomaan "herra
eversti". Ei saunan löylyssäkään hänen sotilaallinen sydämmensä
myötenantanut unohtaa kunniata ja rintaman tekoa, vaikka toinen
toverini kivenkovaa väitti että _poletille_ sitä kunniaa tehdään eikä
koskaan itselleen miehelle. Ja joka hetki oli hän valmis kuulemaan
näiden läsnäolevien päällikköjen sanovan: ei teidän ole lupa täällä
olla, menkää pois!
Mutta ne eivät mitään sanoneet, ainoastaan toinen heistä, luutnantti,
virkkoi: "onko kuuma?" ja siihen Jussi Kellolainen, -- joka oli
luullut luutnantin rupeavan sanomaan jotain että: onko lupa? --
aivan ihmetyksissään tästä tavattomasta suvaitsevaisuudesta, vastasi
lakeasti:
-- On, herra luutnantti, -- kuuma... Ja hän vähän uskalsi
naurahtaakkin.
Kun oltiin pukemassa, ja me luulimme että nyt hän ainakin alkaa
rauhoittua, niin silloin ovi avautuu, ja vanha kenraali astuu sisään.
En piruakaan minä luulisi Jussi Kellolaisen niin säikähtävän kuin hän
säikähti tätä vanhaa, vaatimattoman näköistä kenraalia.
Ensin hän kalpeni -- vaikka olikin saunan löylyssä tullut punaiseksi,
-- loi sitten tavattoman aran ja tavattoman rukoilevan katseen tähän
punakauluksiseen soturiin ja veti horjuen mutta kiireesti housut
jalkaansa.
-- Kenraali... näettekö? soperteli hän värisevällä äänellä ja lisäsi
katsoen nurkkasilmällä meitä:
Voi joutukaa! -- Ei täällä varmaankaan olisi saanut olla...
Me nauroimme hiljaa hänen arkuudelleen.
-- Eihän tuo nyt meitä syö sentään! sanoi Hongén pilkallisesti
hymyillen.
-- Ja ihmisiähän sitä ollaan mekin ja tarvitaan puhdistaa ruumista
niinkuin tuokin -- huomautin minä, joka -- niinkuin sanottu -- tänään
tunsin itseni karaistuneeksi veteraaniksi.
Vaatteet päälle saatuamme olimme valmiit lähtemään. Jussi Kellolainen
astui etummaisena ottaen päällensä paraimman ryhtinsä ja teki kunniaa
kenraalille, joka sinne oven luo oli kyyristynyt sohvan kulmaan
riisuutumaan eikä näyttänyt mitään huomaavan. Me seurasimme Hongén'in
kanssa jäljessä ja teimme samoin kunniaa.