Minä en vieläkään _aina_ tuntenut olevani väärällä uralla. Minulla
oli hetkiä, joina maailman kaikki viisaus ja etenkin sivilielämän
rauha tuntuivat hyvin mitättömiltä sotilasmaailmaan verraten. Ja
"sotilas" oli minulle silloin kaikki kaikessa, minä oikein säälin
mielessäni niitä, jotka eivät olleet sotilaita, Ja kumminkin, --
kuinka vähäpätöiset olivat oikeastaan ne vaikuttimet, jotka minut
noin saattoivat ajattelemaan!
Kun sotatorven ääni kajahduksellaan täytti ilman kiivaasti kutsuen
rynnäkköön, täytti se äkkiä minunkin sieluni. Rintani paisui
jumalaisesta innostuksesta, sydänvereni sykähtivät selittämättömästä
ylpeydestä, ja minä tunsin olevani niin äärettömän uljas, niin
äärettömän ylevä ja korkeatarkoituksellinen!
Taikka: kun lähettien huuto "päivystäjät linjalla"! kuultiin, ja
minä, komppaniianpäivystäjänä ollen, riensin leirin etulinjalle
kunniaa tekemään milloin korkealle sotilashenkilölle, milloin ohi
kulkeutuvalle kasakka-standaarille, jonka tiesin olevan isänmaallisen
muistomerkin joltain mainehikkaalta sotaretkeltä, niin silloinkin
minä toisinaan tunsin povessani tuota samaa ylevää, puhdasta uljuuden
tunnetta.
Mikä se on tuo tunne, sen tietää parhaiten se, joka sitä on kokenut...
Varmaa on kumminkin ettei se ole mikään pysyväinen tunne. Seuraavassa
tuokiossa saattoi se minulta haihtua, kadota jäljettömiin ja muuttua
päinvastaiseksi... Taikka toisin sanoen: se, mitä tuonoin olin
pitänyt niin ylevänä, niin pyhänä, melkeinpä jumalaisena, se saattoi
jonakin seuraavana hetkenä näyttäytyä mitä ilkeimpänä petoksena
sielussani.
Jos jonakin helteisenä kesäpäivänä, kun koko pataljoona oli uuvuksiin
juoksutettu, ajettu kuin karjalauma ahtaita solia ja veteliä soita
edes ja takaisin, jos silloin pataljoonan päällikkö kapteeneinsa
puoleen tyytymättömänä kääntyen tiuskasi: "sietäisivät ne saada
enemmän kuritusta nuot! -- ne ovat lurjuksia kaikki tyyni!", niin tuo
tuollainen teki ainakin minuun niin äitelän vaikutuksen etten sitä
osaa sanoin selittääkkään.
Taikka: kun kapteeni rynnätessämme jotain varustusta tai jossain
kylässä majailevaa vihollista vastaan sotaisessa innossaan kiljuen
kuin jalopeura karkasi sotilastensa rinnalla hutkien ja hosuen
lähinnä juoksevia paljastetulla miekallaan selkään -- että pikemmin
joutuisivat! -- niin silloinkin muuttui se, mikä äsken oli voinut
näyttää isänmaalliselta uljaalta, -- muuttui surkeaksi valheeksi...
Mutta kummakos hänen siinä oli rynnätä, kapteenin, jolla ei ollut
päällään muuta varustusta kuin miekkansa ja revolverinsa, -- meillä,
sotamiehillä sitävastoin oli niskoillamme monen leiviskän painavat
taakat!
Helppoa se hänelle oli noitua ja teuhata, tyrväistä ja lyödä sokeassa
innossaan, kun ryntäyssoitto levottomasti kutsui ja mennä piti,
vaikka henki olisi lähtenyt!
Mutta muistanpa että meitä kerran moitittiin liiastakin kiireestä.
Eräänä iltana rynnättäessä jotain kylän rähjää vastaan oli näet
mentävä hyllyvän suon poikki. Parasta vauhtia mentäessä kuului surkea
vongahdus, aivan niinkuin koiran ulvahdus, kun sitä on kalikalla
jalkaan satutettu. Emme kuitenkaan sitä siinä melskeessä miksikään
älynneet ennenkuin takaapäin kuului käheää karjuntaa:
-- Stoi, stoi! -- Mihin helvettiin teillä on kiire?
Ja kun vilkasimme taaksepäin että "oletkos ainoa muukalainen, joka et
tiedä...", niin huomasimme kapteenimme siellä teutaroivan rimmessä ja
koettavan kiskoa irti toista jalkaansa...
Monella olisi silloin tehnyt mieli remahtaa kovaan ja mehevään
nauruun, mutta kun jokainen silmänräpäys nyt oli niin tärkeää, ei
joudettu -- eikä hennottukaan. Sillä sääliksihän se toki kävi...
Omin neuvoinsa hän sieltä kumminkin irtautui ja kahta kauheampana
ja partansa sisästä käristen nähtiin hänet pian taas johtamassa. Ja
kyytiä ne silloin saivat viholliset kylästä.