Halki Suomenniemen oli ajaa hyristetty yötä ja päivää ylimääräisellä
sotilasjunalla ja saavuttu Pietariin kolmantena päivänä. Valtakunnan
komean pääkaupungin läpi oli sitten hiostuttavassa auringonhelteessä
marssittu yhtämittaa 7-8 virstaa ja tultu Baltinskojen suurelle
asemalle. Ja nyt sitä lähestyttiin "Rasnoi-Selon rantaa" sitä myöten
kuin Pietarin kullalta hohtavat kirkontornit jäivät taaksepäin ja sen
lukemattomista tehtaista tupruava sauhu vähitellen näytti sulavan
yhteen kelmenneen taivaanrannan kanssa.
Meidät oli sullottu ahtaisiin, synkännäköisiin härkävaunuihin ja
niiden luukuista koetimme kurkistella ulos, meille vieraaseen
maailmaan. Koko matkan kestäessä oman maan halki oli iloista puhetta
pidetty, oli hurraata huudettu ja lakkeja huiskutettu jokaiselle
naiselle, joka rautatien vierustalla vain oli nähty; pysäkkipaikoissa
oli pistetty tanssiksi seudun neitojen kanssa ja yleensä esiinnytty
reippaina pohjolaisina, -- mutta nyt, kun juna vihellellen syöksi
Venäjän lakeita aroja, nyt katosi tykkänään rattoisa mieliala,
unehtuivat kaikki hauskat jutut ja äänettöminä istuttiin ja
odotettiin. Kellään ei ollut toiselle sanottavaa, kellään ei
toveriltaan kysyttävää. Joku harva vain uskalsi tupakan pistää ja
pyysi vieruskumppaliltaan tulitikkuja, mutta hiljaisella äänellä.
-- Voi äiti, sun poikaasi! huokasi viimein ääneensä eräs rekryyti,
kun taajoja telttarivejä jo alkoi edestäpäin häämöittää. Hän oli
lausunut sen puoleksi pilalla, mutta kumminkin tulkitsi se lyhyesti
ne tunteet, mitkä niin oudosti kiehtovat sydänalaa aina, kun tutuista
oloista tullaan uppo-outoihin.
Tämmöistäkö tämä nyt on! Mielikuvitus oli sen toisellaiseksi
kuvaillut, -- iloisemman ja hauskemman näköiseksi...
Mutta kentiesi se sitä onkin... Nyt vain muuten niin surkealta ja
painostavalta tuntuu... kun on kaikki niin uutta ympärillä... vieras
kansa, vieras kieli...
Jos tietäisivät nyt siellä kotipuolessa, missä poijat reissailevat,
mitä ne näkevät ja mitä ne ajattelevat, -- vaan eiväthän ne suinkaan
tiedä, eivät osaa sitä näin ajatella...
Taas oli tultu asemalle ja taas sitä lähdettiin marssimaan...
kunhan ei vaan ikuteilleen, -- päässeekö tuota palaamaankaan enää
syntymämailleen!... kukapa sen tietää... jos sattuisi jotain!...
kuolisi koleraan tai muuten murtuisi... nuo ne nyt on niitä telttoja.
... Hyvä hytönen sentään! Kuinka on paljon... kaikissako noissa
nyt ihmisiä asuu!... elikkä ei ihmisiä, vaan sotamiehiä...
silmänkantamaan asti!...
-- Bataljo--o--o--n -- -- -- stoi! kuului everstin kimeä komento.
Nyt sitä siis oli viimeinkin perille tultu. Tämä se siis nyt oli se
Krasnoje Seloon leiri...
Siinä syntyi vähän hälinää ja liikettä, kun pataljoona hajausi
komppaniioihinsa, komppaniiat plutooniinsa, plutoonat osastoihinsa.
Upseerit poistuivat heti teltoilta, -- niillä kuului olevan erityiset
puurakennuksensa tuolla ylempänä.
-- Po palatkam, shaakom marssh!
Ne olivat vääpelit, jotka taas ensi kertaa pitkästä ajasta saivat
osoittaa kielitaitoansa.
Minusta olisi tuntunut paljon somemmalta komentaa näin:
-- Hei pojat teltteihin, niinkuin silakat tynnyriin, ja pitäkää
hyvänänne nämät erinomaiset mukavuudet!
-- Täällähän se on meidän vapaehtoisten teltta! huusi Jussi
Kellolainen tavallista matalammalla, aralla äänellä minulle, joka jo
epätoivoissani olin katsellut että mihinkä tässä minä joudun.
-- Vai tässä se nyt on, sanoin minä hyvilläni että minäkin sain
turvapaikan. -- Mutta tyhjähän tämä on!
-- Tyhjä, toisti toverini, nähtävästi vähän pettyneenä luuloissaan;
hän oli aina minulle kehunut teltta-elämää leirillä.
Alkoi jo olla auringon laskun aika, kun leirille oli saavuttu. Kaikki
olivat pitkästä matkasta uupuneet.
-- Missäs täällä nyt maataan ja miten?
-- Haetaan olkia, jos saadaan.
Siihen tulevat jo toisetkin vapaehtoiset, ennen mainittu Oskari
Hongén ja eräs neljäs, joka oli matkan varrelta liittynyt
pataljoonaan. Hän oli 6:nnesta pataljoonasta ja oli tullut
leiripalvelustaan suorittamaan tullakseen ylennetyksi vänrikiksi.
Me kytkemme kiväärimme jo melkein pimeän teltan nurkkaan, yksi käypi
muonavajojen puolelta olkikupoa tiedustamaan; se saadaankin ja olkia
levitetään teltan laattialle.
Me aukaisemme sinellirullamme, joiden toisessa päässä ovat
kupariset leirikattilamme, pujotamme kantohihnoistaan täysinäiset
kapinelaukkumme, pienet vesileilimme, ja vyöt innoitettuamme
heittäydymme neljän vieretysten kosteain olkipehkujen päälle.
Päänaluksena on muutamalla laukkunsa, muutamalla vormunsa, peitteenä
on meillä jokaisella kääreiltään otetut sinellit. Me vaihdamme tuskin
sanaakaan enää keskenämme, -- kentiesipä se huomenna katoaa tuo outo
mieliala, huomenna, kun virkistynein voimin herätään! Nyt nukutaan
pois kaikki sielun ja ruumiin uupumus...
Mutta aamulla heräämme me vilun väreisiin, yöllä on romautellut vettä
aikalailla ja laattiankin yli on sitä juossut virtanaan. Teltassa on
kovin kosteaa ja hämärää, ja vaatekatto päällämme yhä rapisee niin
ikävästi jatkuvan vesisateen alla:
"Voi, äiti, sun poikaasi!"
Me kömmimme kumminkin ylös, ravistelemme kylmän ja uneliaisuuden
oireet päältämme ja sinellit hartioilla työnnymme ulos ja astelemme
liejuista tietä pataljoonan ruokapaikalle. Parvi pitkäpiikkisiä,
kähärä-tukkaisia kasakoita nelistää sivulla päin ohitsemme.
Ne ovat yltä yleensä ravassa ja harmajassa savessa, miehet ja
hevoset, ja likaa ja lokaa yhä pärskyy niiden ympärillä... Miksikään
se nyt kaikki tämä niin tuntuu kurjalta ja surkealta! Taivaskin niin
likaisen kirjavana muurottaa...
Mutta tämähän onkin alku. Ja alkuhan se on aina hankala... Työhön ja
toimeen vaan.
Sadekkin jo herkeää, ja taivas vähitellen menee sekeeseen, kirkkaana
valaisee lämmin pouta valkeita telttojamme ja kuivaa nopeasti
kastuneet vaatekatot ja seinät. Iloisena leviää ympärillämme
Inkerinmaan kesäinen luonto.
Virkistyneempinä alamme telttaa kuntoon laittaa, meille luovutetaan
lisäksi toinenkin samallainen. Me rakennamme niihin rimoista sängyn
tapaiset, saamme varushuoneelta patjat ja täytämme ne itse oljilla,
sitten kiinnitämme telttojemme katonrajaan kaikellaisia nauloja ja
kuivausnuoria... Laatikkokaupustelijalta ostamme saijukannun, laseja,
lusikoita, teetä, sokuria ja vehnäisleipää. Ennen pitkää olemme jo
tottuneet uuteen oloomme, kotiinnumme päivä päivältä ja miellymme
tähän kasarmijärjestystä hiukan vapaampaan elämään.
_Meidän_ asemamme käy vähitellen miltei kadehdittavaksi. _Meidän_
teltoissamme kilisevät jo lasit, ja paukahtelevat koreain votka- ja
piivaputelien korkit, ja raikuu iloinen vapaehtoisten nimikko-laulu:
Vänner jag eger, det kan jag bedyra j.n.e.
... Ja siellä ulkopuolella telttojamme helähtelevät kenraalien
kannukset, raikuvat balalaikan sävelet, soivat sotahuilut ja
kajahtelevat aron-poikien syvä-ääniset laulut. Ja milloin etäältä,
milloin ihan läheltä kuuluu rumpujen pärinä ja räminä, ja toisinaan
pauhaa ankara leikkisota ihan telttojemme välissä, ja räiskää
yhtämittainen kiväärituli. Ja silloin tällöin jymähtää maa, ja
lasit ja putelit pöydällä tärähtävät, -- ne laukovat siellä tykkejä
jossain...
Usein katselemme valtavalla hämmästyksellä yhdeksi sotajoukoksi
koottujen rykmenttien marssia ohitsemme. Niitä näyttää olevan
loppumaton jono, silmänkantamaan saakka -- niinkuin metsänpuita
sydänmailla...
Emme me siellä Pohjolassa ole tottuneet moisen kirjavan
sotilasloiston näkyyn, ja sentähden se meitä uutuudeltaan viehättää
ja tenhoo. Ylpeät me olemmekin että tiedämme edessämme näkevämme
milloin keisarillisia husaareja tulipunaisine vormuineen, sinisine
ihomyötäisine nousuineen ja lumivalkoisine ratsuilleen, milloin
kaartin rakuunoita, Donin ja Uraalin kasakoita, krenatöörejä,
tsherkessisotilaita, ulaaneja ja mitä kaikkia ne lienevät olleetkin
-- kaikkine eri pukuineen, aseineen, sotamerkkeineen...
Ja kun sitten saamme nähdä itse itsevaltiaan Suuriruhtinaamme, H.
M. Keisarin Aleksanterin korkea-arvoisine perheineen, loistavine
hoviseurueineen, ruhtinaallisine joukkoineen..., niin vähälläpä emme
tahdo uskoa silmiämme, -- luulemme näkevämme unta.
Me tomun lapset, me _alhaisarvoiset_, me saamme katsella kaikkea tätä
mahtia omilla, typerillä silmillämme! --