"Sateen jälkeen se aurinkokin paistaa."
Enpä minä silloin, kun kesäkuun viimeisen päivän varhaisena aamuna
pesemättömin silmin ja syömättömin vatsoin kiiruhdin kivääri olalla
toisten jälkeen Nautaniemelle päin, enpä minä silloin puoliunissani
vielä ollen ollut aavistanutkaan että olin iltapäivällä takaisin
palaava urhona ja sankarityön tekijänä. En, sillä mitenpä minä
sellaista olin saattanut uneksiakkaan, kun kultainen rauha vallitsi
koko Euroopassa eikä edes Kiinan ja Japaanin sodastakaan silloin
vielä ollut tietoa. En ollut voinut käsittää että ampumalla rikki
kymmenittäin paperille maalattuja vihollisten kuvia myöskin voidaan
olla voittajia ja sankarityön tekijöitä! Ja vielä vähemmin olin
minä aavistanut että tuo Nautaniemen nuutunut, yksitotinen nurmikko
sellaiseksi voittotantereeksi oli tuleva. Mutta en minä sitä olisi
uskonutkaan, enkä vieläkään uskoisi, ellei eräs kaikkien sotamiesten
suuresti pitämä korkea-arvoinen päällikkö, joka oli pääkaupungista
saapunut, -- ellei juuri hän sitä itse olisi vakuuttanut.
-- Te ------:n pataljoonan miehet, te Pohjolan miehet -- siihen
tapaan puhui hän näet onnellisesti päättyneen ampumatarkastuksen
jälkeen, -- te olette tänään tehneet _urotyön_, niin kerrassaan
sankariteon, jonka vertaista... te olette nimittäin tänään ampuneet
x prosenttia... -- en muista enää montako. -- Se on verratonta, se
on loistavaa! Pelotta voin minä nyt laskea teidät meidän korkean
Suurruhtinaamme ja itsevaltiaan Keisarimme silmien eteen... ja
minä olen varma siitä että sielläkin kaukana olette kunnostavat
itsenne yhtä mainiosti, yhtä loistavasti kuin tänään minun silmäini
edessä... Minä lausun vieläkin kiitoksia teille kaikille: ylemmille
ja alemmille, kaikille yhteensä ja kullekkin erikseen... Teille,
herra eversti, ett'ette ole vähentäneet sitä kunniaa, joka teillä
tämän mainehikkaan joukon päällikkönä on... teille, herrat kapteenit,
joiden väsymätön into rasittavassa toimessa tänään niin selvästi on
osottautunut... teille, herrat upseerit kaikki... teille vääpelit,
joiden hartioille raskaat velvollisuudet ovat pannut, -- kiitoksia
vääpelit!...
-- Ahker... on ilom... herr... par...! kuului yhteiskaiku neljästä
eri suusta ja neljän, kunniaa tekevän käden alta.
-- Ja etenkin teille vanhemmat ja nuoremmat aliupseerit,
plutoonanpäälliköt, osastonpäälliköt, jotka saatte kantaa työn
raskaimman taakan... ja kaikille sotamiehille on minun iloinen
velvollisuuteni tänään lausua mielihyväni että te olette semmoisia
urhoja...
-- Paljo, kiitoksia pojat!
Se oli jyrisevä vastaus, kun koko pataljoona yhteen ääneen karjasi:
-- Ahkeruus on ilomme, herra parooni! -- --
Sankarityön siis kuulumme tehneen, mietin siinä itsekseni ja minunkin
synkkä sydämmeni yritti voiton innosta pamppailemaan. Voiton --?
Niin, kaiketi olimme jotain voittaneet, kaiketi oli ollut hirveä
taistelu?... Minä silmäsin ympärilleni nähdäkseni, oliko paljonkin
haavoittuneita tai kuolleita siinä kentällä makaamassa, mutta enhän
minä mitään nähnyt... Olisivatko jo pois korjanneet? -- näin kuuman
aikana... Annas katson, onko paljonkin verilätäköitä tanterella! --
Ei niitäkään näkynyt... sepä nyt kumma... mielikuvitustako tämä nyt
olikin!... Mutta sanoihan hän!...
-- Ja että nyt muukin maailma -- jatkoi puhuja, ja hänen sieraimensa
yhä laajenivat innostuksesta -- tietäisi että te tänään olette koko
Suomen sotaväen kunniaa kartuttaneet, niin antakaa laulujen kaikua ja
torvien soida, kun nyt kaupungin läpi palaatte kasarmiinne! Saakoon
kaupunki laulun ja soiton sävelistä tietää, mitä tänään meidän
kaikkien sydämmillämme liikkuu... Vieläkin kiitoksia pojat!
-- Ahkeruus on ilomme, herra parooni! rääkäsimme taas kiitoksista ja
saamastamme kaljasta milt'ei puolipäihtyneinä.
Puhuja astui nyt seuralaisineen kahden hevosen vetämiin vaunuihin
ja eteni tuulena kentältä. Mutta heti hänen jälkeensä kiiruhti
marssimaan onnellinen pataljoona. Liput liehuivat, kiväärien pistimet
välkähtelivät aurinkopaisteessa. Pöly kohosi pilvenä ilmaan, torvet
räikyivät kunniamarssia, ja avatuista ikkunoistaan ihmettelevien
kaupunkilaisten kuullen lauloimme sydämmemme hartaudella:
Astele poika nyt iloisesti,
Ja huolesi kauvas jätä,
Kun kiväärit välkkyy ja torvetkin soi,
Onpa iloista elämätä!
-- -- -- -- -- -- --
Kun kiväärit välkkyy ja torvetkin soi,
Onpa iloista elämätä!...
Se oli noita tavallisia lauluja pataljoonassa, joita oli laulettu
aina kun kesäiltoina palattiin Nautaniemeltä. Mutta ei koskaan ennen
sitä niin oltu innokkaasti laulettu kuin nyt. Eikä sen sisältö
koskaan ennen ollut niin tunkenut sydämmeen kuin nyt tunki, -- ei
varmaankaan!
Minäkin olin melkein huumauksissani tästä verrattomasta tapahtumasta.
Mieleeni muistuivat ehdottomasti roomalaisten muinaiset triumfit ja
Napoleonin kuuluisat voittoretket.
Minä olisin tahtonut: syleillä pölyistä maata, koko maailmaa -- tai
viskata lakkini -- vieläpä silmälasinikin korkealle ilmaan ja huutaa
"eläköön isänmaa!" "eläköön Nautaniemi!"... Minä olisin tahtonut
juosta, -- juosta hirmuista kyytiä jonnekkin ja huutaa "minäkin olen
sankari, minäkin olen urhoollinen sotamies! Sillä minä olen tänään
ampunut... prosenttia..."
Mutta en tohtinut; hillitsin itseäni täydellisesti ja tyydyin muiden
mukana yhtymään seuraavaan riemulauluun:
Sitten kun mennään Rasnoiselon rantaan,
Niin keisari se ensimmäisen tervehdyksen antaa,
Sumffati rati rallaa, sumffati rati rallaa,
Sumffati rati riti rati rallalla leei :,:
-- -- --
Ja sitten kun tullaan keisarin pihaan,
Niin siellä saadaan syödä vaikka piirakaista, lihaa,
Sumffati rati rallaa, sumffati rati rallaa,
Sumffati rati riti rati rallalla leei :,:
Ja yksin kapteeni Gräsbergkin kiroillessaan että hänen miehensä eivät
astuneet yhtä jalkaa, hyrähteli kumminkin sekaan että
"sumffati rati rallaa -- leei!" -- --
Sinne "Rasnoi Selon rantaanhan" se nyt tulikin kuumeentapainen kiire,
sinne "piirakoiden ja lihojen" luvattuun maahan. Tämä kaikki oli jo
esimakua siitä.