Eräänä kesäkuun iltapäivänä, kun ilma oli käynyt koleammaksi
ja länsipohjainen tuuli tuontuostakin lähetti kylmiä, vihaisia
henkäyksiään meren puolelta ja oltiin n.k. kerronta-ammunnassa
Nautaniemen ampumaradalla, oli kapteenimme Gräsberg taasen pahalla
päällä. Sillä epätasaisen tuulen vuoksi onnistui ammunta yleensä
huonosti, ja kuulat ne viistivät milloin maata, milloin lentivät ne
kuulumattomiin patterin takaa siintävälle meren selälle. Minusta
oli kyllä yhdentekevää, mihin ne milloinkin lensivät, kunhan ne
vain jonnekkin lensivät, ja omituisesti minua viehätti kuunnella
kuulan surkeata viuhuntaa, kun se kentästä turvetta reväistyään
suurena kaarena singahti yli patterin, ellei se kumminkin onnen
kaupalta osunut patterin puisiin maalitauluihin. Mutta Parrasta ei
tämä tämmöinen leikki tietenkään ollut mieleen, hän kun komppaniian
päällikkönä suuressa määrin oli edesvastuun alainen miestensä
tarkkaan ampumisesta -- ja samalla siis myös omasta arvostaan ja
kunniastaan.
-- Helvetti, vapaehtoinen, mitä te kynnätte! karjui hän minullekkin,
kun kivääriin laukaistuani kenttä iloisesti pölähti, ja tuttu kuulan
suhina alkoi kuulua: vuiiiiiiih... pani se.
-- Mitä helvettiä te tulittekaan palvelukseen? kiukuitsi hän entiseen
tapaansa tullen minun luokseni ja luoden minuun tuikean katseen.
Mutta kun en tiennyt mitään hänelle vastata, jatkoi hän yhteen
nuottiin:
-- Olisitte jäänyt sinne kotianne peltoja kyntämään ja pölyyttämään!
Sen sanottuaan hän vinhasti käänti selkänsä ja antoi signalistinsa
soittaa "lakkausta."
Kun "vinkkarit" olivat juosseet suojistansa näytettiin minun tauluni
kohdalla punaista. Kuulani oli siis kumminkin sattunut...
Mutta kaiketi sen ei olisi pitänyt sattua, sillä punaista
näytettäessä julmistuivat taas kapteenini kasvot ja hänellä näytti
tekevän uudestaan mieli tulla minulle pauhaamaan. Hän oli pahalla
päällä tänään, ja yhä pahemmalle hän tuli, kun seuraavan muuton
kahdeksasta ampujasta ainoastaan yhdelle näytettiin punaista, kun he
olivat ensimmäisen laukauksensa ampuneet.
-- Menkää aliupseerit tarkastamaan! Katsokaa perään, mitä ne tekevät!
huusi hän, kun uusi ampumamerkki jo oli annettu, ja miehet juuri
kohdistivat kiväärejänsä.
Hän, tuo yksi, jonka kuula äsken oli sattunut, laski tämän määräyksen
kuultuaan kiväärinsä valmistusasentoon. Hän oli arvoltaan nuorempi
aliupseeri ja tunnettu hyvästä ampumisestaan. Sentähden kävi se
hiukan hänen kunnialleen, kun eräs vanhempi aliupseeri tuli hänenkin
ampuma-asentoaan tutkimaan, ja hän kuiskasi tälle hiljaa:
-- Minullahan sattui jo ensimmäinen keskelle taulua ja luulisin tämän
toisenkin tarkastamatta sattuvan...
Mutta tätä ei hänen olisi pitänyt sanoa, sillä kohta oli Parta hänen
edessään ja tiuskasi:
-- Mitä?... mitä?... mitä se Kaamanen porisee?
-- Minunhan sattui, herra kapteeni! kertasi puhuteltu raittiilla
äänellä.
Tuskin oli hän ne sanat saanut suustaan, kun hän tunsi kapteenin
nyrkin tärähtelevän niskaansa ja takaraivoonsa niin armottoman
kovasti että hän oli menettää tasapainonsa ja saada vähällä aikaan
tapaturmalaukauksen jo veteissä olevalla kiväärillään. Vaikka hän
olikin hämmästynyt tästä odottamattomasta tapauksesta, älysi hän
kumminkin sivulla seisovain olevan hengen vaarassa ja laski sentähden
lukkoputkensa puoliveteisiin. Se varukeino ei ollutkaan turhaa, sillä
leikki ei vielä ollut lopussa.
Kapteeni kiersi nyt hänen eteensä nyrkit piristettyinä ja niitä hän
molempia pudisteli hänen nenänsä edessä ja teki kysymyksen:
-- Miksi te vastustatte minua ja vastaatte niin kovalla äänellä?
Aliupseeri ei tiennyt, vastaisiko tähän kysymykseen vai ei, mutta kun
hän muisti että päällikön kysymyksiin _pitää_ vastata, yritti hän
selittämään:
-- Herra kapteeni... en ole vastustanut...
Hän aikoi juuri lisätä nämät sanat: "ja vastaamaan on opetettu
raittiisti", kun samalla kapteenin nyrkki uudestaan paukahti vasten
hänen suutansa niin pahoin, että huulet menivät rikki hampaita vasten
ja punainen veri ruiskahti esiin.
Hän ei enää koettanutkaan vastata mitään, seisoi vain ääneti, vaikka
kapteeni kyllä teki kysymyksiä, mutta samalla uhkasi lyödä hampaat
kurkkuperään, jos hän vielä sanankaan virkkaisi.
-- Päällikköä ei saa vastustaa! huusi kapteeni kamalan juhlallisesti,
ja hänen kasvonsa, jotka äsken vielä olivat olleet tulipunaiset,
sävähtivät nyt niin hirvittävän mustiksi etten eläissäni luule niin
kauheata naamaa nähneeni.
-- Minulla -- tietääkö Kaamanen sen? -- on valta menetellä teidän
kanssanne kuinka ikänäni haluan!... Helvetti! Jos minä leikkaan
kielen teidän suustanne... tahi katkaisen kaulanne... tahi laitan
teidät kuritushuoneeseen elinkaudeksenne -- niin minulle ei siitä
tule mitään ikävyyksiä!... Päinvastoin, -- siitä keisari minua
kiittää (tämä kuulesti samalla hullunkuriselta)... antaapa vielä
mitallin...
-- Minua -- karjui hän -- uskovat kaikki päälliköt!... Jos minä
kirjoitan ainoastaan kaksi sanaa Suomen sotaväen päällikölle... niin
heti on teiltä aliupseerin arvo poissa!...
-- Eikö Kaamanen tiedä että minä olen hullu, kun minä suutun?
tiuskasi hän lopuksi tullen taas tuntoihinsa ja antoi soittaa
"ampumaan."
Kun muutto oli ampunut toiset laukauksensa ja taas oli näytetty
punaista samalle miehelle, huusi tämä kuin ei mitään olisi
tapahtunut: Kaamasen sattui! -- molemmat yhteen reikään!
Tästä, kentiesi tarpeettoman tarkasta ilmoituksesta, oli se seuraus
että kapteeni alkoi selittää vääpelille:
-- Antakaa hänelle palvelusvuoro!... antakaa kaksi!... antakaa sille
kolme!
-- Ymmärrän, herra kapteeni! sanoi vääpeli nöyrästi, iso kämmen
rumasti ulospäin lakin ponnassa.
-- Ja antakaa sille selkään!... ottakaa se sinne kansliaan ja
pieksäkää!
Kun vääpeli vähän vastahakoisesti ja pahoillaan oli tähänkin
määräykseen vastannut "ymmärtävänsä", rauhoittui kapteeni vihdoinkin
ja ammuntaa jatkettiin nyt vähän paremmalla onnella. --
Tämä muisto, jonka tässä olen tuonut esiin, on yksi niitä, joka
aina on säilyvä mielessäni. Se on kuva, joka aina, kun ajatus
siihen johtuu, nousee sieluni silmien eteen mustana, surullisena,
hirvittävänä.
Silloin, kun sydän oli herkempi tunteille, teki se minuun omituisen
vaikutuksen nyt, kun jo niin kauvan olen tätäkin muistoa märehtinyt,
en ole voinut sitä enää lukijallekkaan yhtä vaikuttavasti kuvata...
Se iltapäivä, jona tuo näytelmä tapahtui, muistuu tässä yhä vielä
mieleeni. Ilmassakin oli silloin jotain niin raskasta, jotain niin
painostavaa ja murheellista. Tuo pilveilevä taivas, tuo vesiperäinen,
kuollut ampumakenttä, jolla ei kasvanut kunnon pensasta, ei puuta, ne
tekivät itsestään sotamiehenkin mielen alakuloiseksi ja uupuneeksi.
Ja kun sitten illempana ammunta loppui ja alipäällikkökunnan johdolla
marssittiin takaisin kasarmiin, tuntui se laulu, jota marsittaessa
laulettiin, hyvin sopivan yhteen sen illan mielialaan. Se alkoi näet
näin:
Liiaksi ankara nuoria poikia
Kohtaan on sotaherra ja -- herra:
Kun arvan lippua ei hän antanut
Nostaa kuin yhden kerran.
-- -- --
Kun arvan lippua ei hän antanut
Nostaa kuin yhden kerran.
Olen vakuutettu siitä, ettei ollut yhtään ainoata miestä meidän
komppaniiassamme, joka ei sinä iltana täydestä sydämmestään uskonut
tämän koristelemattoman sotamieslaulun sanoja.