Parraksi kutsuivat sotamiehet komppaniaamme päällikköä, kapteeni
Gräsberg'iä. Tätä nimitystä älköön nyt ensinnäkään sekoitettako
Bonaparten eikä yleensä punapartain kanssa, sillä silloin tulisi
kaksinkertainen erehdys.
No niin. Kun Parta oli pahalla päällä -- ja usein hän Jumala
paratkoon olikin! -- silloin -- minä sanon sen kunniasanallani -- oli
leikki kaukana. Joko piti seista liikkumatonna kuin seinä taikka piti
harpata "kuin seitsemän ryssää". Ja auta armias sitä, joka silloin
tuumankaan poikkesi oikeasta suunnasta tai ei ehtinyt jotain liikettä
samaan aikaan kuin muut, taikka muuten hairahtui! Sitä onnetonta
tuli Parta joko korvasta nipistämään tai nenästä vääntämään tai löi
hän siltä lakin maahan ja täräytti kiväärin perällä. Ja sai silloin
nimensä ja arvonsa kuulla se viheliäinen syntipukki, sai kuulla
että hän oli ääretön raukka, lurjus ja konna, jolta ansaitsi vaikka
niskasuonet lyödä poikki.
Pienikin virhe oli silloin suuri rikos. Jos joku sylkäsi rivissä,
käski Parta vääpelin sille miehelle antaa ylimääräisiä työvuoroja,
tai jos joku kivääriänsä piti hieman vinossa, saattoi hän siitä saada
palvelusvuoroja.
Taikka jos Nautaniemellä ampumaharjoituksissa oltaessa tuulenpuuska
kaatoi maahan jonkun kiväärin, joka oli asetettu aitaa vasten tai
löyhästi koplaansa kytketty, käski kapteeni sille, jonka tuo kivääri
oli, antaa palvelusvuoroja tai, jos ei käskenyt, piti kumminkin
tuosta kaatumisesta hirveää meteliä.
Olisipa silloin joku rohjennut huomauttaa että "tuulihan se, herra
kapteeni, tässä tällä kertaa...", niin varmaan olisi hän tälle
huomauttajalle näyttänyt, mikä se "tuuli" oikeastaan on. Taikka olisi
hän ehkä kironnut ja huutanut kostoa kaikille taivaan tuulille!
Sain minäkin, joka olin tahtomattani asetettu erään osaston
komentavaksi päälliköksi, sain minäkin tuhkatiheään kuulla, mihin
minä kelpasin, taikka paremmin -- mihin en kelvannut.
-- Helvetti! -- sähisi hän useinkin, jos toisinaan yritinkään väärin
komentamaan -- vapaehtoinen ei osaa ikänäs mitään! -- Mitä helvettiä
te tulitte tänne palvelukseen?
Ja hän loi minuun silloin aivan murhaavan katseen.
-- Kyllä te olette aika möröjä -- puheli hän taas toisella
kertaa, kun kesäisen iltapäivän helteessä seistiin ikävissä
kivääriharjoituksissa pölyisellä kentällä.
-- Kuka helvetti siellä taas laskee pistintä? -- Mikä se on se mies?
karjui hän, lennähtäen kuin saalista vaaniva haukka minun osastoani
kohti, josta oli virheen keksinyt.
-- Lukkarila! -- tiuskasi hän kohdalle tultuaan ja nipisti miestä
korvasta. -- Kuin helkkuna (tämä oli muunnos hänen jokapäiväisestä
"helvetti" sanastaan) se pitää kivääriänsä?... eikö se tiedä, miten
rivissä pitää seisoa?... aika mörö!... -- Kaksi palvelusvuoroa sille
miehelle! lopetti hän ikäänkuin lohtuneempana ja jatkoi sitten käyden
komentopaikalleen:
-- Aika veitikoita te olette... helvetti! -- Herra jumala tuota
miestä! kiljasi hän taas yhteen menoon keksien virheen, -- miten se
seisoo?... Kuin lehmä, joka...
Ja kapteeni vääristi naamansa kieroon ja käyristi polvensa meidän
edessämme ja koetti matkia. Hän oli samalla kauhean ja samalla
hullunkurisen näköinen, kun hän siinä kyykyllään istui ja rääkkyi
kuin nälkäinen varis:
-- Ihan vinossa!... onko se nyt kaunista!...
Mutta minä opetan!... minä väännän siltä niskat poikki!... aivan
mäsäksi minä sen muserran... sitten tietää, miten pitää rivissä
seisoa!
Ja luoden kiukusta verestävät silmänsä koko komppaniian ylitse,
jatkoi hän edelleen:
-- Aliupseerein pitää katsoa perään, miten ne tekevät!... Mutta te
nukutte... niin, helvetti!... ei ne koskaan mitään huomaa!... ne
nukkuvat kuin porsaat!... komppaniian päällikkö se on, jonka pitää
huomata kaikki!... eivät aliupseerit näe eivätkä kuule mitään... ne
ovat ihan kuuroja... ihan kuuroja ja sokeita!... -- Ravnjais!...
helvetti!... ei ole minkäänlaista ojennusta... ei minkäänlaista!...
Taakse siellä, kolmas plutoona!... taakse, taakse!... Kuin helvetti
teidän pitää aina rynnätä eteen!... no nyt... aika möröjä te vain
olette!
Kapteeni rauhoittui hetkeksi, käveli komppaniian päähän ja tähtäili
sieltä kuin mikähän maanmittari pitkin rintamaa. Kukaan ei enää, kun
oli ojennusaika jo ohi, uskaltanut liikahtaa.
-- Tuo mies tuolla -- ravnjais! Eikö helvetti se tiedä mistä ojennus
pitää ottaa? kuului taas Parran ääni ja hän syöksähti miehen nenän
eteen pauhaamaan ja porisemaan.
-- Kyllä minä tunnen sen miehen... se on suuri lurjus... antakaa
sille komppaniiassa rottinkia niin että veri tirskuu!... se tekee
hyvää... sitten tietää, mistä ojennus on otettava!...
Ja taas käyden komentopaikalleen virkkoi hän entiseen tapaan:
-- Aika möröjä te vain olette kaikki tyyni!... -- Ja semmoisia
veitikoita! -- naurahti hän katkerasti.
Levähtämättä jatkettiin yhä näitä kiusallisia harjoituksia, -- näitä
harjoituksia, jotka kävivät yhä hullummasti, kuta enemmän päällikkö
hätäili ja raivosi.
-- Rusheinie prijoomii, na plee -- -- tsho!... Astaavit --
helvetti!... mitä ne vetää niitä käsiään!... eihän ne mitä
aidanseipäitä ole... yhtaikaa!... herra jumala... helvetti!...
Ääni oli väliin melkein itkuista, vaikeroivaa, väliin kiljuvaa,
kiukkuista, hirveää...
Tuo kaikki se oli meille kuitenkin jo tuttua puhetta ja tutummaksi
se yhä kävi, kuta kesemmäksi ajassa jouduttiin. Se oli sellaista
jokapäiväistä leipää, jota ei taivaasta tarvinnut rukoilla ja jota
silti kukin yllin kyllin sai nauttia.
"Nyt oli Parta pahalla päällä" tai "nyt ei Rääsperi ollut ottanutkaan
aamunaukkujaan" olivat lauseita, joita usein maatapanon aikaan
saattoi kuulla väsyneiden sotamiesten huulilta. Mutta sen enempää
ei siitä useinkaan puheltu. Vaan monikin ajatteli kai hiljaa
itsekseen: jokohan huomenna kotka minuunkin kyntensä iskee!... Ja
salattu pelko rinnassa he nukahtivat, ja kohta kuului vain heidän
raskas kuorsauksensa suviyön vienosti hämärtämissä huoneissa ja
päivystäjän yksitoikkoiset askeleet, kun hän kulki osastosta osastoon
tullaksensa varmaksi siitä että kaikki jo nukkuivat ja että kaikki
oli "tarpeellisessa kunnossa."