"Pois, pois epäilys
Erhetyksen yöstä!
Pois, pois pimeys
Tunnosta ja työstä!"
(Juteini).
Kevät oli kauneimmillaan, lumet olivat sulaneet, jäät joesta
laskeneet, ja koivut vihertivät jo hiirenkorvilla. Kuumana paahtoi
usein päivät pääksyttäin aurinko pilvettömältä, sinertävältä
taivaalta. Pohjolan herttainen kesä oli muussa maailmassa alkanut,
koulut olivat päättymäisillään ja hilpeinä alkoivat kaupunkilaiset
laittautua pois maaseudun rauhassa kesäänsä viettämään.
Mutta pataljoonalla ja komppaniialla alkoi tavaton liike ja
harjoitus. Se kiihtyi kiihtymistään, päivä päivältä. Varhaisesta
aamusta vienosti hämärtävään iltaan saakka kaikuivat nyt huudot ja
komennot sekä kasarmipiirissä että sen ulkopuolellakin, kujissa
ja läheisissä metsiköissä. Niitä oli monellaisia harjoituksia:
riviharjoituksia, rintamaharjoituksia, komppaniian harjoituksia,
pataljoonan harjoituksia, kaunomarssia... Ja niiden lomassa oli
"välimatkojen arvaamista" ja etuvartiopalvelusta, ryntäystä ja
kenttävoimistelua, taistelua ja "itsevallitusta". Mutta enin kaikista
oli kumminkin ampumaharjoituksia, joita taas oli monen nimisiä:
kurssiammuntaa, ketjuammuntaa, yhteislaukauksia y.m.
Se oli rasittavaa aikaa, jolloin paljon kysyttiin miehen valppautta
ja ruumiin voimia.
Minulle se lisäksi oli henkisestikin yhtä levotonta, ristiriitaista
aikaa. Luonani kulki näet useana päivänä pääkaupungista taasen
kesäksi kotiutuneita entisiä tovereitani. Ne kertoivat akateemisen
elämän pyrinnöistä, ne kehuivat akateemisen vapauden suloisuutta,
-- ylioppilaan oikeuksia ja ylioppilaan arvoa! -- ja tuntuivat niin
vilkkailta ja toivorikkailta. -- Helsingissä on civis academicus
paljon suurempi herra kuin upseeri, saattoi joku pilallaan
huomauttaa. Ja niiden päissä heloittivat nuot puhtaat, vielä uudet
valkolakit...
Heidän puheitaan kuullessa ja heidän vähän hienostunutta käytöstään
tarkastellessa, oli minusta kuin joku entistään lauhkeampi ja
vireämpi tuulahdus vapauden ilmoista olisi henkäissyt minunkin
päälleni ja tahtonut minut kokonaan valtoihinsa. Ja tuntui kuin olisi
se korvaani kuiskannut: sinä olet väärällä uralla, -- palaja pois
siltä tieltä!
En voinut olla kokonaan viehättymättä tuommoista outoa kuisketta
kuullessa. Yhä enemmän minä aloin epäillä sotilaallisia taipumuksiani
ja sotilaallista elämän tarkoitustani. Yhä enemmän minä kallistin
korvaani äänelle tuolle: sinä olet väärällä uralla!
Se ääni soi yhä heleämpänä sielussani, ollessani milloin
komppaniian lähettinä tai päivystäjänä, milloin vartiomiehenä
lääninrahaston ovella, jolloin ei ollut lupa vastata sivukulkijain
kysymyksiin, milloin tyhjäntoimittavana muutonviejänä pataljoonan
vahdissa, milloin vahtipäällikkönä syrjäisellä, alastoman autiolla
ruutikellarilla.
Kun silloin -- esimerkiksi pataljoonan vahdissa -- rangaistuksen
uhalla valvomaan velvoitettuna, katselin kaunista, kuutamoista
kevät-yötä, jonka helmasta kuuluivat yö-rastaan rikaskieliset sävelet
ja loitompaa kosken viihdyttävä kohina -- ja kaikki ympärilläni
muutoin oli niin hiljaista, -- niin melkeinpä kyyneleet puhkesivat
silmiini tuota vienoa yönhämärää rautaristikkoisten ikkunain
takaa katsellessa, ja minä tunsin hyljätyn, yksinäisen olennon
selittämätöntä kaipuuta. Ja kun koillinen taivaanranta sitten alkoi
ruskoittaa, ja aurinko sieltä lempeänä ja lämpymänä kohoutui, ja
linnutkin heräsivät livertämään kasarmin puistikoissa ja lauha
etelätuuli nuorta nurmea nuojuttamaan -- ja koko luonto siinä
levesi edessäni vapaana ja ihanana, eloa ja voimaa uhkuilevana, --
silloin tunsin minä, vahdin ankariin sääntöihin sidottuna, olevani
luonnottoman yhteiskunnan palveluksessa ja yhä eheämpänä soi minulle
tuo samainen ääni: sinä olet väärällä uralla! --
Mutta olenhan jo sanonut että olen hetken lapsi. Vielä oli side,
joka kummallisesti piti minua kiinni sotilastulevaisuudessani. Nuot
pari nauhaa, joista olen puhunut, kutkuttivat vielä kunnianhimoani
herkeämättä... Ja sentähden minä loma-aikoina koetin lukea
talvisaikana laiminlyömiäni sotilastietoja, koetin syventyä
"Ohjesääntöjen" suuriin salaisuuksiin...
Turhaa oli kumminkin työni. Tuo mainitsemani rikos, jonka olin
tehnyt, oli minut saattanut kapteenini epäsuosioon suuremmassa
määrässä kuin olin voinut arvatakkaan.
-- Mitä? -- helvetti! -- Tekö aliupseeriksi? -- Kaikki ne
mukamasten..., lausui hän pistävän ivallisesti kuultuaan aikeeni. --
Te, joka ette älyä kunniaakaan tehdä. Kuinka semmoista miestä voi
aliupseeriksi päästää? Ei helkkuna... -- Ei minulla nyt ole aikaa
teidän kanssanne! --
Minä älysin että tuumani olivat hänelle vastenmieliset, käsitin että
minun oli luopuminen sen arvon saavuttamisesta, joka lopullisesti
olisi ratkaissut elämäni uran.
Ja siihen ne raukesivat minun sotilasunelmani, tähän se katkesi
viimeinen kiinnittävä side.
Oliko minussa itsessäni syy sen katkeamiseen vai jossain muussa? --
En varmaan tiedä. Mieleeni tahtoi vain tulla ajatus että olikohan
sallimuksella sittenkin jotain tekemistä tämän asian kanssa. Minä
melkein sitä uskoin. -- Ja se hiukan lohdutti minua ja lievitti
sisällisen taisteluni tuskaa. Tyynemmin ja huolettomammasti voin
nyt ottaa vastaan niitä vaikutuksia, joita ympäristöni olot minulle
mahdollisesti tarjosivat. -- -- --