Pitkä, valju talvi oli päättymäisillään. Päiviä näkyi jo siellä
täällä lumen seasta ja räystäät tippuivat iloisesti vettä, joka
liristen juoksi kaivamiansa uria.
Tutkinnot opetuskomennuskunnassa olivat päättyneet, ja minä olin
niissä -- yhdessä Hongénin kanssa -- saanut komeat repposet.
Eivät olleet minun päähäni uponneet kaikki ne syvät tiedot
ja viehättävät salaisuudet, joita sellaiset sotilastieteet
kuin sisäpalvelus, linnapalvelus, kenttä- ja leiripalvelus,
rintamapalvelus, sotavoimain järjestys, rangaistuslaki, ampumatiede
ja kiväärioppi niin runsaasti tarjoavat. Pintapuolisesti minun
niitä huomattiin osaavan ja käytännöllistä taitoani niissä suuresti
epäiltiin...
Eikä se kumma ollutkaan, -- minulta oli puuttunut tosi harrastus.
Siinä seisoin minä nyt alakuloisena, häpeissäni ja suutuksissa sekä
itseeni että ympäristööni. Hukkaanhan näet olivat nyt menneet hyvät
humalat, haihtuneethan olivat ne ihanat nauha- ja kaluunaunelmani,
joissa koko talven olin salaisesti elellyt! Ne kultakaluunani,
ne valkonauhaiseni!... -- -- Isäni tämän vastoinkäymiseni tietää
saatuaan kirjoitti: kenties on tämä tapaus sinulle sallittu, kenties
on tässä Jumalan sormi, joka sinulle tahtoo jotain viitata ja
huomauttaa!
* * * * *
-- Mutta minä en tiennyt, mitä tehdä: yrittääkkö uudestaan, vai
heittää kaikki jatkamispuuhat "helperin haltuun". Ja uskoakko siis
että minuun soveltui tuo roomalainen sananlasku: "natura repugnante
labor irritus est" (s.o.: luonteen tehdessä vastarintaa on työ
turhaa)?
Ei, -- ei se niin voinut olla... minun täytyi vielä koettaa...
Onnettomuuteni olikin kentiesi sattuma! -- sattuuhan sellaista
usein...
Ja minä päätin pikaisesti että jonkun viikon perästä uudistan tuon
tutkinnon. Tottakai nyt ylioppilasmies!... jos vähääkään viitsii...
Varmentuneena uuden tutkintoni onnistumisesta lähdin kaupunkiin.
Sillä oli lauvantaipäivä, jolloin ei viitsinyt kasarmissa olla, koska
siellä sunnuntaiksi siivottiin.
Ilma oli kaunis, toukokuun aurinko paistoi täydeltä terältään.
Siihen taloon, jonne kaupungissa menin, tuli hetken päästä pari
tuttavaa pyytämään minua kävelyyn.
-- Enpä minä nyt viitsisi, kovin on ruostuttavaa sinelli päällä
astella.
-- Tule pois, me vain käväisemme tuolla silloilla.
-- Sinne kyllä saatan tästä lähteä.
Sillat olivat likellä; ilma, niinkuin sanottu, tukalan kuuma. Minä
tiesin ettei tähän aikaan päivästä ollut juuri pelkoa upseereista,
jospa varin vuoksi vähän vapaamminkin pukeutui. Päästin sentähden
sinellini laskut valloilleen ja viskasin sen hartioilleni. Ja kun
minulla oli lintutakki päälläni jätin vyönkin pois.
-- Mennään sitten!
Me astelimme silloille ja ihailimme niiden alla kohisevia koskia,
joiden pyörteissä uiskenteli suuria jäämöhkäleitä; joki ei vielä
ollut laskenut jäitään.
-- Katsoppa tuotakin jäälohkaretta!
-- No, mitäs siitä?
-- Se pyörii paikallaan...
-- Eikä pääse erilleen pyörteestä.
-- Siihen se viimein sulaakin.
-- Niin -- ellei joku toinen jäälohkare sitä pois sysää!
-- Tai koko pyörre kerrassaan häviä!
-- Niin, vaan sitä ei tiedä milloin se tapahtuu. Kentiesi jo tänään,
kentiesi huomenna tai sitten, kun jäät ovat laskeneet. -- --
Sellainen pyörre se on muuten ihmiselämäkin!
-- Mitäs tyhjää, älä taas haaveksi!
-- En minä haaveksi. Sellainen pyörre se on ihmiselämäkin, -- on
ainakin minun elämäni -- suuri pyörre ja suuressa virrassa, -- elämän
laveassa virrassa.
-- Elämän virrassa! Onko tuo nyt olevinaan runollisuutta vai mitä --?
-- Miten tahdot. -- Koko elämän voi ottaa runolliselta kannalta, jos
tahtoo.
-- Voiko kasarmielämänkin, -- nykyisen?
-- Hmh... miksikä sinä juuri sitä kysyt? -- Kentiesi... en minä vielä
tiedä... en ole vielä selvillä...
Kasarmielämäkö runollista? -- vielä mitä! ajattelin kumminkin
itsekseni. Ja hetkellinen alakuloisuus valtasi taas minut.
Kylliksemme katseltuamme lähdimme takaisin. Ja käännyimme
ensimmäiselle kadulle.
-- Huh, kylläpä nyt tarkenee sittenkin! -- Vaan mitä! -- -- eikös
totta vieköön olekkin tuolla luutnantti Tschornikoff?...
Hän se oli, kulki lähes ristinvälin edellämme ja päätänsä
luonnottomasti taaksepäin väännellen näytti heittävän minuun
kumppaneineni ikäänkuin vainuavia katseita.
-- Mitä hän noin katsoo? kysyivät kumppanit minulta.
-- En minä tiedä...
Juuri kun luutnantti oli kääntymäisillään eräästä kadunkulmasta
sivullepäin, kuulin hänen huutavan itseäni nimeltä. Minä säpsähdin --
ja kiiruhdin siis hänen luokseen jättäen kumppanini jälellepäin.
-- Käsi päähineeseen! komensi hän kiukkuisella äänellä, ennenkuin
oikein ehdin hänen eteensäkkään.
Minä kohotin käteni lakin reunaan ja seisoin "reilassa".
-- Miksi ette tehnyt kunniaa minulle äsken? tiuskasi hän, ja hänen
sysimustissa silmissään paloi sellainen pirullinen leimu etten sitä
koskaan voi unohtaa.
-- Enhän tiennyt, herra luutnantti, tällaisessa tapauksessa tehdä...
vastasin minä luonnollisesti.
Pikimmältään mittasi hän katseellaan minua kiireestä kantapäähän,
jolla aikaa minä tunsin että jo taisi tuhoni tulla -- ja että tuo
naula se kyllä vetäsee. -- Sillä minähän en ollut säännön mukaisessa
asussa.
-- Te olette luvattomassa puvussa! sai hän sitten sanotuksi
hillityllä äänellä, mutta jonkinlainen raateleva ilme katseessaan.
Mitä piti minun tähän vastata? -- Pitikö minun ruveta selittämään
että olin vaan lähtenyt aivan pienelle kävelyretkelle enkä ollut
arvannut että upseereja kohtaisin ja että sentähden olin näin
kuumuuden takia hiukan vapaammin pukeunut? -- Minä en vastannut
mitään, sillä eiväthän tuollaiset puolustukset tietenkään kelvanneet.
-- Menkää heti paikalla kasarmiin ja ilmoittakaa vääpelillenne että
minä olen teitä muistuttanut siitä, ett'ette tehnyt kunniaa ja että
olitte luvattomassa puvussa. -- Heti paikalla!
-- Ymmärrän, herra luutnantti...
Me teimme molemmat kokokäänteen ja lähdimme eri tahoille, -- minulla
häpeän punat poskilla, hänellä vahingon ilon ilme silmissään, koska
täten tiesi turmelleensa minulta koko lauvantai-iltapäivän ilon ja
levon.
-- Mihin sinä nyt semmoista kyytiä? huusivat kumppanini, jotka olivat
minut jo melkein tavoittaneet. -- Mitä hän sinulle sanoi -- tuo?
-- Eipä niin kummia... Kasarmiin käski kiiruhtaa...
-- Etkö siis jouda puolista syömään? -- ethän ole syönyt koko päivänä!
Minä mutisin jotain että nyt olivat puoliset sivuasioita, ja käytyäni
smellini oikein päälleni panemassa riensin ankarasti hikoillen
pölyistä tietä aika kyytiä kasarmiin. Ja tein niinkuin oli käsketty.
Mieltäni karvasteli, sydäntäni poltti ja minä tunsin olevani
asemassa, jota ei luullakseni monikaan kadehtinut.
Ei se ollut mitään tavatonta luutnantti Tsehornikoffin työksi
tämä tämmöinen, -- se oli niitä hänen pienimpiään. Hän oli
tunnettu kiinniottamistaidostaan ja tuo hänen mustain silmäinsä
pirullinen säihky oli jo ennenkin ollut vapaehtoisten kammona.
Opetuskomennuskunnassa olin jo häneen tutustunut. Hän oli
aivan merkillinen ilmiö. Saattoi tapahtua että hän erinomaisen
ystävällisesti ja veljellisesti tuli puhuttelemaan ja hyviä neuvoja
antamaan -- saattoipa jonkun kutsua luoksensakkin ja kohdella kuin
vertaistaan -- ja näytti näin olevan kuin paras ystävä maailmassa.
Seuraavassa tuokiossa oli hän kumminkin kuin käärme, myrkkykäärme,
joka pensaan sisästä väijyy pistääksensä. Ja etsimällä etsi hän
silloin edes pienintäkään aihetta saadaksensa rangaista. Sotamiehiä
hän tavallisesti puhutteli tarhapöllöiksi, nuoria miehiä nimitti hän
virnistellen nahkajusseiksi. Niin, "oletko nahkajussi?" saattoi hän
vasten naamaa kysäistä ja jos puhuteltu todellakin siihen lajiin
kuului, täytyi hänen nöyränä vastata: "olen, herra luutnantti!"
-- Hän oli epäluuloisin ja salakavalin mies, mitä tähän asti olen
tuntenut.
Koko lauvantain iltapäivän ja koko sunnuntain sain minä sitten
olla pelon ja toivon vaiheilla, mitä ne tuosta asiasta minulle
tekevät. -- Tokkohan ne nyt sitä niin vaarallisena pitivät? Olihan
se oikeastaan ollut hyvin viatonta, -- pikkuisen kävelemään vain
sinelli hartioilla... tosin vähän huolettomuutta minulta... mutta se
kunnianteko-asia -- sepäs nyt oli oikullista! -- --
Maanantai-aamuna saapui kapteeni komppaniiaamme, joka 2:sen
komppaniian kanssa oli riviharjoituksissa ulkona pihalla.
-- Vapaehtoinen! -- Vapaehtoinen! kuulin hänen kiljasevan
ulkoportailta, joille hän vihaisesti riensi ensin murahdettuaan
komppaniialleen "hyvänpäivän".
Minä sukelsin esiin riveistä, otin kiväärini napletsoohon ja seisoin
kohta herrani edessä kasvoista kasvoihin. -- Ja silloin se alkoi
sellainen sotilasrippi että koko tuokin puolen pataljoonan suuruinen
miesjoukko, joka ympärillä seisoi, sitä ihmetyksellä kuunteli, ja
luutnantit jotain kuiskailivat keskenään.
-- Helvetti, vapaehtoinen -- hoki kapteeni sähisten kuin sylkevä
kissa -- taas (!) _te_ olette tehnyt tuhmuuksia!... ette ole tehnyt
luutnantille kunniaa!... olette kaupungilla luvattomassa puvussa
kävellyt... te... te olette helvetin huono...! Teillä on sotilaspuku
päällänne, vaan te ette ole sotilas ettekä mikään!... Mutta minä
en laske teitä kaupunkiin, -- en ikinä... teette siellä vain
tuhmuuksia... helvetti!
-- Herra kapteeni -- uskalsin minä keskeyttää vähän värähtelevällä
äänellä, -- minä syön nykyään yhden aterian kaupungissa ja
sentähden...
-- Syötte, helvetissä! mitä se minua koskee!... olkaa syömättä!...
minä en laske teitä sinne tuhmuuksia tekemään -- en ikinä...!
Hän puhui kaikki yhteen hengenvetoon, kiihkeällä, ulvovalla
kurkkuäänellä. Minä seisoin hänen edessään kuin jähmeäksi patsaaksi
muuttuneena. Noin törkeää nuhdetta en kuitenkaan ollut aavistanut. --
Ja vielä parin sadan miehen kuullen!
"Ei haukku haavaa tee, jos ei puulla päähän lyödä" on suomalainen
sananparsi. Ei minuunkaan tämä haukku isompaa haavaa tehnyt.
Ja jo parin päivän perästä uskalsin kapteenini puheille tuosta
kaupungissakäynti-oikeudestani -- ja sain armon.
-- Olkoon viimeinen kerta! sanoi hän, -- mutta jos vielä jotain
tällaista tapahtuu, niin -- -- --
-- Ymmärrän, herra kapteeni, sanoin minä ja kiiruhdin iloisena
kaupunkiin, josta vasta yöpuoleen -- yö kun oli niin ihana
-- kotiuduin vähän pelokkaana tähystellen sivukuljettavan
kapteenin-asunnon ikkunoihin, etteihän se vain sieltä satu
näkemään..., sillä ilman lomalippua oli minulla lupa viipyä poissa
ainoastaan iltakymmeneen saakka.