Talvi osui olemaan tavattoman ankara ja kylmä. Etenkin minä sain
silloin yksinäisen asuinhuoneeni tähden kovaakin kokea. Huolimatta
tiheästä lämmittämisestä osoitti lämpömittari useinkin 8°--10° Cels.,
alenipa elohopea kerran 4:äänkin asteeseen ja jos laski lämpömittarin
laattian rajaan, tiesi se usein pakkaspykälistä.
Sellaiseen hallanpesään olisin hyvinkin yön aikaan paleltunut, ellen
useana iltana iltalomalta palatessani olisi myötäni tuonut aina uusia
ja uusia peittoja, niin että minulla niitä lopulta taisi olla melkein
puolen tusinan verran sängyssäni.
"Sotamiehen pitää uskollisesti ja vilpittömästi palvella isänmaata...
kärsiä vilua ja nälkää..." sitä sääntöä siis en tarkalleen voinut
noudattaa, vaikka voin kyllä kehua kumpaakin suuressa määrin
kokeneeni.
Niin, -- nälkääkin, sillä minä totuttelin itseni niin niukkaan
ja yksipuoliseen ravintoon, että monesti olen jälestäpäin
silloista elantoani itsekkin ihmetellen muistellut ja sen suloista
vaatimattomuutta toisinaan kaivannutkin.
Se, että sain kylmää kestää, ei suinkaan minun mieltäni lannistanut
eikä _se_ suinkaan saanut minua ikävällä ajattelemaan sotilaselämän
kurjuuksia. Sillä minkäpä korkea ruunukaan sille teki että pakkanen
hellittämättä paukkui kamarini nurkissa!
Ja olihan toisekseen todellakin terveellistä oppia puutteita ja
epämukavuuksia kärsimään ja kieltäytymään monesta asiasta.
Mutta kärsimään orjuutta elinajakseen, olikohan se terveellistä
oppia? --
Siinä se oli taas tuo ikävä havainto edessäni. Päivän selväähän
oli että vapauden käsitettä ei mitenkään voitaisi sotilaselämälle
omistaa. Siihen huomioonhan minä väkistenkin aloin tulla.
-- Sotamiehellä ei saa olla luontoa! oli kerran eräs upseeri
opetuskomennuskunnassa huudahtanut. Ja minä olin sen ollut
ymmärtävinäni siten ettei sotamiehellä saa olla tahtoa, ei omaa
mieltä eikä yleensä itsensä määräämistä enempi kuin jollakin
koiralla...
Jos upseeri häntä lyöpi, ei hän saa itseänsä puolustaa, jos päällikkö
häntä kutsuu roistoksi, ei hän saa häntä oikaista, ei saa sanoa ettei
hän ole mikään roisto...
Todellakinko siis oli ahdasmielistä, kuollutta, hengetöntä minun
tulevaisuuteni piiri? Tällaistako siis se ihannoittu isänmaallisuus
oli? -- --
Niin kentiesipä sentään _muutamat_ tällekkin alalle olivat _aijotut_,
ja se oli _heille_ parasta; eivätkä he tällä alalla ollessaan mitään
olemuksestaan kadottaneetkaan niinkuin minä itselleni pelkäsin
käyvän! Ovathan ne kaikki alat tässä maailmassa luonteita myöten. Ja
maassa maan tavalla, tahi maasta pois. Mutta minäkö pois? -- minä,
joka olen päättänyt tulla sotilaaksi! Minäkö pois? -- --
Minulla oli kannel luonani. Sillä soittelin yksinäisyyteni
alakuloisina hetkinä, sen vienolla helkynnällä loitsin esiin
lapsuuteni pian kuluneet, huolettomat päivät. Sen sointuihin upotin
kalvavat kaihoni ja tulevaisuuteni mustat mietteet. Ja minä olin
hetken onnellinen kanteleeni ääressä, hetken levollinen, tyyni ja
vapaa...
Mutta kun näin joko kanteleella tai muuten olin onnistunut
sisällisesti rauhoittumaan, oli mieleni tämän jälkeen niin herkkä
että pieninkin ilmiö ympäristössäni, jossa vainusin jotain äitelää
tahi orjallista, saattoi minut yhä suurempaan epäilykseen urastani.
Ja silloin minä jo paljon mietin sitä että heittäisin sikseen tämän
"nappiherran" uran ja asevelvollisuuteni suoritettuani painaisin
taas päähäni vapauden valkolakin ja antautuisin tieteiden valtavaa
jumalatarta palvelemaan, -- kentiesi minä kuitenkin siellä jotain!...
jos oikein koetan...
Nuot olivat kumminkin hämäriä, hetkellisiä mietteitä. Yhtähyvin minä
saatoin ajatella näinkin: Jos neljän vuoden perästä olen upseeri,
niin sitten koetan...
* * * * *
Veljeni neuvon mukaan olin antanut komentaa itseni n.k.
opetuskomennuskuntaan, jossa minun oli aikomus valmistua
aliupseeriksi, joka arvo vaadittiin siinä tapauksessa että aijoin
uraani jatkaa. Ja minä tunnustan ujostelematta että useinkin
salatulla ihastuksella ajattelin niitä kahta nauhaa ja niitä
kultakaluunia, jotka ovat aliupseerin tuntomerkkeinä -- sekä sitä
että minullekkin silloin on pakko tehdä kunniaa.
Se oli niin elävänä mielessäni tuo minulle kohta kuuluva kunnianteko,
että ehdin jo tehdä itselleni siitä pienen järjestelmän: joka
huomaamattomuudesta tai tahallaankin jättää kunnian minulle
tekemättä, häntä en nuhtele enkä muistuta. Tehköön joka hyväksi
näkee ja jossa persoonani todella herättää sellaisen kunnioituksen!
-- mitään pakkoa en siis omasta puolestani vaadi. Sille, joka
kunniaa minulle tekee, vastaan hyvin lauhkeasti, katseessa sellainen
kainonsekainen ilme, joka ikäänkuin sanoo: minäkin olen tavallinen
ihminen, vaikka näitä kahta nauhaa olkapäilläni kannankin! --
Noin!... Ja sitten se, jonka kunniaan tällaisella katseella vastasin,
menee ohitseni kiitollisuuden tunne sydämmessään. Ja aina on
hän sitten pitävä minua miehenä, joka ei liikoja arvostaan
ylpeile -- -- --
Olen maininnut yksinäisistä hetkistäni. Sellaisia oli minulla
paljon. Sillä kun asuin erityisessä vapaehtoisten huoneessa,
jonne eivät toiset vapaehtoiset, joita oli kaksi, halunneet
asettua -- he kun mieluimmin asuivat kaupungissa, _-_-- niin tulin
harjoituksista vapaina aikoina oleskelemaan enimmäkseen yksinäni.
-- Yksin epäilyksineni ja kummallisine kaihoineni! Elin sentähden
jonkunlaista erakkoelämää lomahetkinäni, sillä asiatta en juuri
viihtynyt komppaniiassa. Minä en voinut mennä kisailemaan ja
juttelemaan komppaniiaan, niinkuin vänrikki Sarkkanen oli kehunut
itse vapaehtoisena ollessaan tehneensä. Minkätähden en? -- Sentähden
että minua eivät voineet viehättää sotamiesten useimmiten siveettömät
puheet ja rivoluontoiset jutut, joita kertoessa talvi-illat
kasarmissa kylläkin hauskasti saadaan kulumaan. Eikä minulla myöskään
ollut kylliksi tahtoa eikä tarmoa heidän keskuudessaan esiintyä
jonakin, niin sanoakseni, ylevyyden apostolina! Ei! -- sillä
heilläkin alkoi jo olla kokemusta minun epäröivästä mielestäni,
heiveröisistä päätöksistäni, jotka eivät suinkaan heidänkään
silmissään miehentapaisilta näyttäneet.
Mutta eiväthän he minua ymmärtäneet! -- Ja sentähden pysyttelin
mieluummin omassa kamarissani.
Älköön kuitenkaan luultako että aina olin yksin. Paitsi vänrikki
Sarkkasta, jonka harjoituksista tultuani monesti tapasin sänkyni
päällä "vähän levähtämässä", kunnioittivat minua toisinaan
läsnäolollaan ainoat "virkaveljeni" pataljoonassa: ennen mainittu
vapaehtoinen Jussi Kellolainen sekä eräs toinen, Oskari Hongén.
Edellinen oli luokkakumppaneitani koulussa, jälkimmäinen oli myös
samanaikuinen, vaikka toiskielisestä oppilaitoksesta. Edellinen
aikoi varmasti sotilasuralle, -- hänen korkein ihanteensa oli kuin
olikin loistava univormu, kilisevät kannukset, sekä -- Bacchus ja
naiset. Jälkimmäinen oli heti pataljoonaan tultuaan koreasti luopunut
miekkatulevaisuuspuuhistaan. Hän oli näet liian hienotunteinen
viihtyäkseen tällaisissa piireissä.
Jussi Kellolaisen oli onnistunut päästä sellaiseen komppaniiaan,
jonka päällikkönä oli eräs uskonnollismielinen, hyvänsuopa
kapteenivanhus. Hänen oli sentähden varsin hyvä olla eikä
hankaluuksia paljon hänen tielleen sattunut. Vääpelistä oli hänellä
tosin jonkun verran ristiä, tämä kun luuli olevansa suurikin herra,
joka todellakin näytti pyhästi herra-arvonsa tuntevan.
Tällaisen vääpelin kanssa olisi meillä toisilla vapaehtoisilla väli
luultavasti monestikkin rikkoutunut. Mutta niin ei käynyt Jussi
Kellolaisen. Hän oli mestari mukautumaan toisen tahdon alle, kun
oma etu oli kysymyksessä, ja verraton silmienpalvelija. Nöyränä ja
lakeana kuin lammas seisoi hän aina vääpelinsä edessä sotilaallisessa
pingotuksessa, käsi korvalla tai -- lakitta ollessaan -- kädet
lujasti kupeita vasten painettuina. Ja tavattomalla alamaisuudella
osasi hän sanoa _"herra_ vääpeli", "ymmärrän _herra_ vääpeli",
"Jumala antakoon, _herra_ vääpeli", "ahkeruus on iloni, _herra_
vääpeli" j.n.e.
"Hyvissä kirjoissa" hän tahtoi olla ja hyvissä hän olikin. Se näkyi
jo siitä yksinauhasesta, joka hänellä oli olkalapuissaan ja jonka hän
oli saanut pari kuukautta sotaväessä oltuaan. Hän oli jefreitteri
ja siis virka-arvossa meitä toisia ylempi. Tätä ylemmyyttään ei
hän kumminkaan suvainnut meille näyttää, sillä hän pelkäsi meidän
sille nauravan. -- Häntä kirveli vain se ajatus että jos ei hänen
aliupseeri tutkintonsa jonkun nurjan sattuman kautta onnistuisikaan
-- ja meidän onnistuisi, jotka nyt olimme häntä alemmat.
Parasta oli siis koettaa saada itseään yhä parempiin ja parempiin
kirjoihin ja pitää itseänsä edellä meistä. Ja sitä hän kyllä
koettikin, Jussi Kellolainen. Erinomaisen tarkasti noudatti hän
etenkin kunniantekosääntöjä tullakseen huomatuksi tunnollisuudestaan.
Hän teki kunniaa kaikille kasarmin ikkunoille ja oville, kaupungin
katupeileille, upseereille ja upseerein seljille, likeltä ja kaukaa,
pimeällä ja paisteella. Luulenpa että, jos hänen oma kapteeninsa
ripusti takkinsa portaille tuulettumaan, Jussi Kellolainen oli valmis
sillekkin tekemään kunniaa!... Siellä, missä ei meidän toisten silmä
mitään havainnut, keksi hän useinkin jotain upseerintapaista ja
nosti kätensä uljaasti päähineeseen. Eikä hän koskaan tehnyt niin
kauheita sotilasrikoksia kuin minä. Sattui kumminkin kerran niin
että hän upseerille, joka hitaasti astuen hänen edellään kehoitti
häntä kohteliaasti käymään ohitsensa, vastasi "Jumala antakoon, herra
luutnantti" sen sijaan kuin olisi pitänyt sanoa "ymmärrän herra
luutnantti" tai "saan kunnian kiittää herra luutnanttia", ja tuosta
hairahduksesta oli hänen sotilaallinen omatuntonsa hyvin, hyvin
paha. Mitähän siitä tulee? arveli hän minulle silloin pelosta vallan
vapisevalla äänellä ja oli koko sen päivää tavattoman levoton. Mutta
niinkuin sanoin, Jussi Kellolainen oli tulevaisuuden mies, hänen
sotilasihanteensa oli hirmuisen korkealla.