"Niin on mieli miekkosien
Kuin on vellova vetonen
Tahi aalto altahassa."
Joulu oli jo ohitse...
Pian olivat kuluneet ne pari viikkoa, joksi ajaksi kapteenini
minulle hyväntahtoisesti oli antanut vapautusta harjoituksista,
niinkuin hän sitä nimitti, vaikka se oikeastaan oli kuin lomaa. Minä
olin saanut asua sukulaisteni luona kaupungissa ja olin viettänyt
täydellistä sivilimiehen elämää joulutorttujen ja joulukirjallisuuden
ääressä. Olinpa kapteenini luvalla tehnyt kolmen päivän retkenkin
ulos kaupungista erääseen maalaispappilaan, jossa minulla oli hyvä
ylioppilastoveri.
Noina parina viikkona olivat minun häilyvät ajatukseni elämäni
urasta vähän virkistyneet, Minä olin saanut nauttia hyvää kohtelua
kahdelta minulle tärkeältä taholta. Yhdeltä taholta oli kapteenini
ollut minulle todellakin suopea lomanmyöntämisessään. Toiselta
taholta taas olin siviliväen piireissä saanut ystävällistä kohtelua
osakseni. En omien toverienikaan, joita joitakuita oli kaupungissa,
tällä aikaa ollut huomannut minua halveksivan tai mitenkään ivaavan
-- sotilasurani tähden. Päinvastoin olivat he minua siihen ikäänkuin
yhä kehoittaneet. "Sinähän taisit tehdä viisaasti siinä, kun rupesit
sille alalle", saattoi joku sanoa. Ja siinä katseessa, millä he minun
sotilaallista persoonaani silmäilivät, olin minä useinkin ollut
havaitsevinani milt'ei kunnioitusta ja todellista arvonantoa. Ja
tuo, että minä heidän silmissään kentiesi näytin suurempiarvoiselta
kuin olin voinut toivoakkaan, se pani minut taas iloisemmin
tulevaisuuttani ajattelemaan ja antoi aikeilleni enempää varmuutta.
Sanoin: enempää -- sillä täyttä en uskalla sanoa saaneeni muulloin
kuin hetkellisesti.
Vai lieneekö tämä tällainen arvonantavaisuus ja kunnioitus minua
kohtaan ollutkin vain sitä rauhan ja sopusoinnun henkeä, jota
joulunaikaan ikäänkuin on kaikkialla, -- ilmassa ja ihmisissä,
ja joka hetkiksi hellyttää jäykätkin sydämmet? Tai lieneekö se
tapahtunut jonkunlaisesta säälistä minua kohtaan ja osanotosta minun
mahdollisiin ikävyyksiini, joista kasarmielämä arvatenkin yleensä oli
tunnettu?
En tiedä, minuun tämä väliaika kumminkin, niinkuin sanottu, vaikutti
virkistävästi.
Ja kun nyt, sen loputtua, taas ajoin takaisin kasarmin porttia
kohti, liikkuivat minun povessani varmaankin ylevät, sankarimaiset
ajatukset sotilaselämästä, tulevaisuudesta ja -- omasta itsestäni.
Päiväkirjaani olen näet kirjoittanut silloin varsin juhlallisilta,
nyt milt'ei lapsellisilta kuuluvat säkeet:
"Ja torvien ääni se taasen soi,
Pois kutsuvi vapaudesta,
Se rintahan aatokset raikkahat toi --
Sydän sykkivi uljuudesta.
Pois murheemme nyt, saa pystyhyn pää!
Ikävyyksiä ei ole meillä --
Kivääriä tahdomme tervehtää,
Se on ystävä elomme teillä!
Niin armashan meillä on syntymämaa,
Jonk' eistä on helppoa kuolla! --
Isänmaansa ken kurjana vain kavaltaa,
Sitä konsana emme _me_ puolla!"
Ei ne sen kummemmat olleet, mutta niissä on kumminkin hitunen sitä
romantillista katsantokantaa, jota koetin säilyttää ja joka kentiesi
on värittänyt koko kasarmielämäni. -- --
Se oli pimeä, raskastuntuinen talvi-ilta, jolloin noin runoillen
istuin taas yksinäisessä kasarmikammarissani, mieli ylentyneenä
todellisuuden ja arkielämän ylitse, ja univormutulevaisuuttani
haaveillen.