Tuollaisena kylmänä joulukuun aamupäivänä, kun komppaniiassa
jo reippaasti voimisteltiin, tuli taas kapteeni tapansa mukaan
komppaniiaansa katsomaan.
-- Reilaan! kuului silloin plutoonani päällikköjen varoittava huuto.
-- Hyvää huomenta! tokasi kapteeni entiseen tapaansa, mutta vähän
vihaisemmasti.
-- Jumala antakoon, herra kapteeni! vastattiin kovalla äänellä.
-- _Kelle_ "antakoon"? murisi tervehditty, joka ei näyttänyt olevan
paraimmalla päällä tänään. --
-- Jumala antakoon herra kapteenille!... miksi ette _niin_ vastaa?
kimpasteli hän äkäisen näköisenä.
Aliupseerit yrittivät selittämään syyn tähän lausumistapaan, vaan
luutnantti jo siihen kerkesi selittäen että suomalainen sillä tavoin
sanoo ja että niin on heille opetettu.
-- Vai on opetettu! -- no olkoon, vaan minä sitten _teille annan!_
-- -- Missä on Piekola? karjasi kapteeni ja hänen tuikeat silmäyksensä
lensivät miehestä mieheen riveissä.
-- Tässä se on... ennätti aliupseeri sanomaan.
-- Voi sitä raukkaa! -- alkoi kapteeni, hillityllä harmilla,
tultuaan etsimänsä eteen, joka oli poskiltaan karahtanut entistään
punaisemmaksi. -- Voi sitä raukkaa! uudisti hän ja kohotti miestä
leuvan alta samalla luoden häneen säälin ja inhon sekaisen katseen.
-- Mitä se taas on tehnyt? Mitä helvettiä se on tehnyt? Niinkuin
pikkulapset se taas on vuoteensa...
-- Päivystäjä! ärjäsi kapteeni tullen täyteensä pyhää kiukkua.
-- Minä, herra kapteeni! riensi päivystäjä vähän hätääntyneenä
sanomaan.
-- Miks'ei päivystäjä ole katsonut perään yön aikana..., ei ole
viitsinyt herättää... on itse nukkunut kuin porsas, -- hah?
-- Ei, herra kapteeni, kyllä minä valvonut olen...
-- Vai valvonut... miksei ole sitten häntä herättänyt?... ei ole
tiennyt?... helvetti...!
Ja Piekolaan kääntyen jatkoi hän taas:
-- Se on lurjus! -- suuri lurjus tuo mies... rottinkia se sietäisi
niin että paikat paukkuu, niin että veri...
-- Sillä kuuluu jo ennestään olleen semmoinen tauti, herra kapteeni,
tuli eräs vanhempi aliupseeri vakavana selittämään.
-- Tauti! matki kapteeni äristen -- minä näytän, mikä tauti
sillä on... minä sidon nuoralla sen... ei sitten vuodettansa...,
helvetti!... viekää pois se! -- minä en ilkeä nähdä koko miestä...
viekää pois!
Ja kun Piekola oli viety pois julmistuneen herransa silmien edestä,
murahteli tämä yhä:
-- Ne on semmoisia hunsvotteja, rakkareita... kyllä minä ne tunnen...
Kun kapteeni oli poistunut, jatkettiin voimistelua edelleen. Nojapuut
rusahtelivat ja kalskahtelivat taas rautaiset tangot miesten kourissa.
Mutta punaisena ja häpeissään seisoi Piekola yksinään osastonsa
huoneen nurkassa, jonne olivat hänet äskettäin vieneet. Jos
kyyneleitä olisi näkynyt hänen silmistään, niin mitä kyyneleitä ne
olisivatkaan olleet? Kentiesi sapenkarvaita kyynel-pisaroita! Vaan
niitä ei näkynyt vieriväksi hänen leveillä poskipäillään.
Hän oli lihava, kookas, turpea ja hyvinvoivan näköinen mies, tuo
onneton nahkapoika, ja komppaniian päällikköä oli hän alussa
erityisesti miellyttänyt; sillä niistä ominaisuuksistahan, mitkä
miehistössä tavataan, se suuressa määrin riippuu päällikönkin arvo
ja kunnia sotaväessä. Ei siis ollut oikeastaan kummeksittavaa että
kapteeniamme kovasti sapetti, kun huomasi ettei hänen suosikkinsa
vastannutkaan tarkoitustaan, -- hänessä kun näytti olevan omituinen
vika. Ja tietysti se häntä suututtikin, kun hän aavisti että
tuollainen mies kentiesi on päästettävä pois koko palveluksesta. --
Niin iso, niin verevä ja vankka mies! -- --
Ja vapaaksi hän muutaman viikon päästä pääsikin, vaikka se kävi monen
mutkan kautta ja vaikka asianomainen vapautusta odottaessaan sai
korvansa täydeltä kuulla vähemmän kauniita sanoja.
Kun voimistelu oli loppunut, otettiin vastaamisharjoituksia nuorille
miehille. Venäjäksihän se kävi -- aivan puhtaaksi venäjäksi.
Luutnantti puhui venättä, ja miehet _luulivat_ puhuvansa venättä.
-- Raavi selai vaasse plahorootie! vastasivat he yhteen ääneen
huutaen.
Luutnantti sanoi sen menevän jo _kutakuinkin_. Sanoi sen vain
noin pilanpäiten saadaksensa miehiä yhä paremmin lausumaan. Ja
yhä paremmin he lausuivatkin omasta mielestään, -- kiljasivat
innostuneina että:
-- Raavi solaai vase lahorootie! -- Ei se siitään ruvennut
somenemaan. Täytyi siihen tyytyä.
-- Vastatkaa nyt niinkuin vastaisitte täyskapteenille:
-- Sdaroova molotsii! --
-- Ráavi selái váse viso kóplako rótie!
Se oli niin järeä vastaus tuo, juuri kuin olisi kärryillä ajaa
rymistetty jotain kivistä tietä...
-- Ei se mene vielä oikein -- sai sanoakseen siivoluontoinen
luutnantti, -- vaan koetetaan uudestaan.
Ja uudestaan sitä koettivat monta kertaa, mutta aina siihen jäi tuo
itsepäinen "koplako" sana.
Kun oli kyllin koeteltu yhtä ja samaa vastausta, sanoi luutnantti
kiitokset venäjäksi, sanoi senkin vain pilan vuoksi, sillä eipä ne
kiitosta tällaiset harjoitukset ansainneet.
-- Raatis taratsa! kajahti vastaus. Se oli niitä kaikista tutuimpia
ja helpoimpia vastauksia, mutta jos tarkoin sitä kuunteli, niin
olisipa voinut luulla että kysymys oli jostain "rautaisista
rattaista" eikä mistään sotilaallisesta "ilosta".
-- Rautaset rattaat, 'herra luutnantti!' vastasikin joku koiransilmä
joukosta puoliääneensä. Ja toinen säesti totisena:
-- Raitista vatsaa --! sillä hänellä alkoi jo olla mielessä
puolispuuro. Mutta näitä tällaisia "kansanjohdannaisia" ei luutnantti
havainnut, vaan kaikki kävi puhtaasta venäjästä.