Mutta kun näinä päivinä päiväntyön päätyttyä ja kaupungissa jonkun
tunnin ystävällisten ihmisten seurassa oleskeltuani istahdin lamppuni
ääreen, ensin ikkunaverhon alas laskettuani, ja paitahihasillani
ollen siinä aloin lukea jotain miellyttävää, historiallista romaania,
niin tuntui minusta kuin minunkin elämälläni täällä sentään olisi
omat viehätyksensä ja omat hauskat käänteensä. Ja tunnit ne silloin
usein vierähtivät puoliyöhön saakka, jolloin vahtikellon soinnista
aina havahduin ja menin levolle; toisinaan kumminkin tartuin vielä
kivääriini, joka siinä telineellään seisoi, tein sillä äänettömän
komennon jälkeen jonkun reippaan tempun tai tähtäilin pari kertaa
seinään päin ja panin sen taas entiselle paikalleen. Se tuntui niin
turvalliselta ja uljaalta, kun oli omassa huoneessaan tuommoinen
ase... Tullappa tuolta yön pimeydestä joku vihollinen! -- paikalla
sieppaisin kiväärini ja ryntäisin urheana sen päälle... ja pistäisin,
-- pistäisin armotta! Mutta eihän niitä voi tulla, niitä kun ei
ole... syttyäppä sota... nyt heti... tänä yönä... niitä hiipisi
tuolta... karkaisi päälle... -- Minkähänlaista se oikeastaan
olisi?... minusta tuntuu kuin minä ne nyt karkoittaisin... jollakin
uhkarohkealla ryntäyksellä... tunnen olevani niin varma ja voimakas...
Vaan aamuisin 6:den tienoissa, kun vielä oli pilkkoisen pimeä,
heräsin minä hälinään, jonka merkitystä jonkun sekunnin ajan en
voinut tajuta. Se oli toinen komppaniia, joka ikkunani kohdalla
kokousi marssiakseen varhaiselle eineelleen arttelisaliin. Silloin
kuului sieltä ulkoa pimeästä päivystäjän komennot:
-- Praavoje pletsoo fperiot... roota-a stói!... naljee -- vó...
ravnjais naprava... pervii ftaroi po rootje!
Kotvasen sain minä miettiä, mitä ääniä ne nuot olivat, oliko se
inhimillistä kieltä tuo -- ja mitä sillä tahdottiin.
Ja sitten kuului kuinka miehet, hampaat kalisten aamukylmässä, vuoron
perään karjuivat "pervii -- taroi".
Ja minä kuulin kuinka ne vähän päästä lähtivät liikkeelle ja kuinka
miesten saappaat omituisesti narskahtelivat pakkaslumessa...
Silloin tuntui minusta, niin surkealta tietää että minäkin olin
jäsen tuossa samassa yhteiskunnassa ja että minunkin tässä pitäisi
nousta ylös kivääriäni puhdistamaan. -- Ja niin oli jäähtynyt ilma
huoneessani että oikein hirvitti astua paljain jaloin tuolle kylmälle
laattialle... Mutta ei auttanut arasteleminen, vaikka leukapielet
vähän löivätkin loukkua vaatteita päälle pukiessa. Eikä auttanut
surkeileminen, kun saippuapalanen ja pyyheliina kourassa piti työntyä
ulkoseen ja juosta pihan ylitse komppaniian pesuruuhelle silmiään
pesemään... Sekin pesukamari se oli pakkasten tullen surkean kylmä;
ikkunat olivat paksussa kidejäässä ja ovesta tuulahti, aina kun sitä
avattiin, kolea ja kasvoja leikkaava viima.