Mutta minä en saa täällä haaveilla! Tämä ei ole mikään
haaveilupaikka... Minun täytyy tukahduttaa mielestäni kaikki
lempeämmät tunteet ja jäykistää liian herkkä mieleni -- kylmettyä ja
kovettua. Niin, kovettua kai minun täytyy! --
Ja minä kiiruhdan kamariini, väännän lamppuni liekin entiselleen ja
istahdun pöytäni ääreen.
Tänään olen minä taas vieras maailmalle, vieras elämälle -- ja
itselleni.
Vaistomaisesti riisuudun paitahihasilleni ja lampun puhallettuani
sammuksiin istun vielä kauvan ikkunan ääressä.
Sillä siellä on niin ihmeen kirkas kuutamo... Ja minä olen niin
nuori...
Vahtikellon lyönti havahduttaa minut taas, ja minä paneudun kiireesti
levolle jaksaakseni oikeaan aikaan ylös. -- --
* * * * *
Aloin vähitellen tottua olooni. En enää aina yhtä synkkänä
muurottanut harjoitusten aikana. Saatoin jo olla aivan reipaskin
ja laskea pientä pilaa muiden sotamiesten kanssa. Kuuntelin
tarkkaavaisemmin selityksiä, miten sitä sotamieheksi tässä pitää
oppia ja koetin nauraa kuten muutkin kapteenimme hullunkurisille
esitelmille.
Kunnianteon säntillistä noudattamista tahdoin myös muistaa;
saamani ankarat nuhteet kehoittivat minua pitämään silmäni auki ja
huomaavaisuuteni vireillä.
Ainoastaan pimeinä syysiltoina, kun kaupungissa satuin olemaan
lomalla, saattoi kunnianteossa tulla erehdyksiä. -- Mikäpä se
pimeässä saattoi nähdä, kelle oli pysähdyttävä rintamaan, kelle
tehtävä tavallinen kunnia! Ja ei niiden olisi luullut viitsivän siitä
välittää, jos joku pimeässä liikkuva olento nosti kättä päähineeseen
tahi oli nostamatta.
Ei olisi luullut viitsivän! -- Kuitenkaan ei ollut kunnianteon kanssa
leikitteleminen. Sillä varoittavia esimerkkejä oli paljon ja monesti
kerrottiin kuinka oli sille tai sille käynyt, kun ei tullut tehneeksi
kunniaa, -- kuinka sitä tai sitä kerran luutnanttikin oli pimeässä
ajanut takaa aina kasarminportille asti, jossa se onneton pakenija
sattui tuuskahtamaan nenälleen ja siinä samalla joutui kovin tarkan
päällikön kynsiin.
Mutta rajansa kai piti mielestäni niilläkin säännöillä olla. --
Olinko minä mikään kissa, joka pimeässäkin näkee!... Ja onko mitään
sääntöä poikkeuksetta!...
* * * * *
Kun ilmat olivat käyneet kylmemmiksi ja pysyväinen talvi
vihoviimeinkin oli tullut, tuntuivat päivät luistavan entistä
nopeammin ja entistä hauskemmin, huolimatta yksitoikkoisista
kivääriharjoituksista. Siihen lienee vaikuttanut sekin seikka että
nyt olin tilaisuudessa pikemmin pääsemään kaupungille. Talven tulo
oli näet herättänyt minussa urheiluhalun ja kun potkuria siihen
aikaan vielä pidettiin uutena, käytännöllisempänä kulkuneuvona kuin
kentiesi nykyään, ryhdyin innostuksella sellaiseen urheiluun. Väliin
taas valtasi minut tavaton hiihtointo.
Ja mikä onkaan sen varmempi keino hetkeksi vapautua raskauttavista
mielihauteistaan kuin urheilu raikkaassa talviluonnossa! Silloin
se suloinen hyvän tunne, joka jäsenten norjistuessa viriää
koko ruumiiseen, saapi raikkaan vastakaijun mielessäkin. Nurja
katsantokanta ja synkät ajatukset hälvenevät kuin höyry ilmaan
ja olevat olot väikkyvät mielessä niin eheinä ja hyvinä että
jonkunlainen kiitollisuuden tunne niitä kohtaan itsestään syttyy
poveen.
Niin oli ainakin minun laitani silloin. Urheillessani saattoi kasarmi
tuntua minusta mieluisimmalta paikalta maailmassa ja sotilaselämä
onnellisimmalta elämältä, mitä koskaan voidaan ajatella. Ja
sellaisina hetkinä en kylliksi voinut itseäni ihmetellä että koskaan
olin siitä muuta ajatellutkaan.