On ilta ja minä istun yksin kylmän kolakassa kasarmikamarissani.
Lampun ääressä selailen minä siinä sotilaskirjoja. Tuli räiskää
rautaisessa uunissa, johon lumisia kuusihalkoja on kantanut
majavahtini.
Selaillessani kirjoja pysähdyn minä välisti jollekkin sivulle,
luen rivin toisensa perästä, väliin innostuneena, väliin ivalla ja
katkeruudella.
Niin, kyllähän se niin on... niin kai sen täytyy olla... sotamies
on isänmaanpalvelija... hmhyh!... hänen tulee uskollisesti ja
vilpittömästi palvella keisaria ja valtaistuinta... ja isänmaata...
olla nöyrä -- koiran nöyryyttä! -- ja kuuliainen päälliköilleen
-- orjan kuuliaisuutta! -- ... kärsiä kaikkia puutteita... usein
kohtaavia vastoinkäymisiä... vilua ja nälkää... ymmärrettävästi
viimeiseen veripisaraan saakka...
Mitä! -- viimeiseenkö veripisaraan saakka? Niinhän runoissa
muistaakseni lauletaan... Hmhyh! Kyllähän se niin on ja kai sen niin
on täytymys olla... Mutta kumminkin, kuinka voi...
Kylmän väreet kävivät läpi jäsenteni; -- tuleehan se helposti kylmä,
kun ikkunan edessä istuu -- ja minä siirryin uunin eteen jakkaralle
istumaan ja kohentelin valkeata rautaisella kohentimella. Pian
olivat puut humisten palaneet loppuun. Minä jäin tuijottamaan
hiilokseen, joka siinä hiljalleen ritisi, punaisena hehkuili, kunnes
vähitellen mustui ja tummeni. Ja minä vaivuin omiin, äänettömiin
mietteisiini -- -- --
Taattaattaattaat... tuu raa taattaat tam... -- alkoi torventoitotus
kuulua. Se oli valmistussoitto, joka kutsui iltahuutoon. Monesti oli
se jo mielestäni soinut siitä kuin tulin kasarmiin ja minä tunsin sen
sävelen jo hyvästi ulkoa.
Se se herätti minut mietteistäni.
Kaappasin sinellini vaarnasta, väänsin lampun liekkiä vähän
pienemmäksi ja juoksujalassa harppasin pihan poikki komppaniiaan.
Siellä jo olivat kaikki asettuneet riveihin ja seisoivat
plutoonittain rintamassa, kuluneet sinellit vyöttöminä ja höllinä
hurstisten puseroiden päällä ja kairalakit päälaella. Plutoonain
aliupseerit parhaallaan "huusivat" miestensä nimiä ja kukin omaa
nimeään huudettaessa vastasi kovalla äänellä "minä!" Vanhat
sotamiehet eroitti helposti tuosta "minä"-huudostaan, sillä ne
karjasivat sen koko olentonsa voimalla -- tuon subjektiivisen
"minänsä", jota he jo kolmatta vuotta olivat saaneet huutaa. He eivät
oikeastaan huutaneetkaan "minä!" vaan he huusivat "_mi_nä!" taikka
"mi_nä_!"
Minusta kuulesti siltä kuin useankin äänessä olisi ollut juuri
sellaista katkeruutta ja hillittyä kapinallisuuden tunnetta, joka
väkisten pyrki asumaan minunkin rinnassani. Kun sitten "vapaehtoista"
huudettiin, koetin minäkin ilmaista persoonallisuuttani samalla
äänellä kuin vanhatkin sotamiehet. Sillä jonkunlainen kapinallisuuden
tunne asui todellakin povessani...
Mutta kun siinä samassa vääpeli, sininen vyö vyötäreillään ja
pitkä miekka kupeilla juhlallisena astui komppaniiaan ja hänelle
komennettiin plutoonittain "smirnaa!" ja kohta sen jälkeen
"na-malitvussa" seisten lakittomin päin ruvettiin veisaamaan "Ah
mik' onpi elon tääll'...", niin ikäänkuin sulivat kaikki pienet
kiukunnystyrät sapekkaasta mielestä. Ja joku juhlallinen pyhyyden
ja sovinnollisuuden tunnelma virisi itsestään sydämmessä... Silloin
unhoittuivat kaikki kalvavat huolet ja ikävät havainnot, katkerat
luulot ja ilkeät epäilykset, ja hartaina kohosivat veisuun sävelet
yli ajan ja äärellisyyden. Ja koko komppaniia tuntui niin kodikkaalta
ja veljelliseltä.
Mutta kun iltarukous kohta loppui, lakit komennettiin taas tylyllä
äänellä päähän ja vääpeli virallisella kylmyydellä alkoi lukea
huomispäivän päiväkäskyä, oli kuin kaikki sopusoinnun hengettäret
kiireimmän kautta olisivat sydämmestä poistuneet ja kuin koko
äskeinen harras veisuu olisikin ollut vain pelkkää itse-petosta.
Kuinka koneellisilta ja hengettömiltä ne kuuluivatkaan tuon
päiväkäskyn määräykset, ja kuinka kammottavilta sellaiset pykälät
kuin: "se ja se rangaistaan siitä ja siitä niin ja niin monen
vuorokauden arestilla..."! Ja: "miehistöä kielletään ankarasti siitä
ja siitä..."! Ja: "koska päällikkö-kunta on huomannut että... niin
varoitetaan rangaistuksen uhalla..." j.m.s.
Kun sitten virallinen puoli iltahuutoa oli päättynyt, piti vääpeli --
niinkuin ne aina pitävät -- vielä opettavaisen, kasvatusopillisen
nuhdesaarnan muutamille nuorille sotamiehille höystäen esitelmäänsä,
kuten kapteenimmekin, raa'asta luonnosta otetuilla vertauksilla --
ja niitä kuullessa laskeusi yhä rasittavampi mieliala sydämmeeni. --
Viimeisenä kuului ohjelmaan vääpelin komento:
-- Huoneisiin, mars! ja komppaniia hajausi osastoihinsa. Mutta
minä sain lähteä kamariini pihan yli astelemaan. Siellä, ulkona,
kumotti nyt kelmeä kuu, ja tähdet tuikkivat hiljaisina, kirkkaina
tummansinisen taivaan korkeudessa...
Minä pysähdyin hetkeksi tätä näkyä ihailemaan ja niin oudot kaihot
nousivat rintaani; -- aina ne muutoinkin nousevat milloin tahansa
yksinäni kuutamossa kuljen.
Ollappa nytkin vapaudessaan!