Minulla oli tapana toisinaan kasarmiin palatessa iltaisin pistäytyä
asemahuoneella. Olin siellä eräänkin kerran, kun matkustavaisia
tuli tavallista enemmän. Se oli joulukuun alkupuolella, jolloin jo
ylioppilaitakin palaili Helsingistä. Niitä tuli tähän aikaan melkein
joka ilta joku; väliin oli ainoastaan yksi, väliin kaksi ja kolme
samassa matkueessa.
Tuona iltana, jolloin minä satuin asemalle, osui myös tulemaan pari,
kolme. Ja yksi niistä oli minun tovereitani.
-- Terve, Eemeli! lausuin hänet matkustavain joukosta havaittuani.
-- Kah... totta vieköön... sinäkö se olet! -- ja sotamiehenä! -- no
terve mieheen, vähälläpä en ollut tutakkaan!
Me paiskasimme tuttavallisesti kättä.
-- Mutta peijakas vieköön, sinähän taidat olla puls...
-- No älähän nyt viitsi tässä... eikö sieltä muita tullut -- tuttuja?
-- Kyllä niitä huomenna tulee..., vai niin että _sinä_ olet
sotamies!... Että _sinä_, joka...
-- Jopa... niinhän tässä muka oltaisiin! keskeytin minä ja puristin
lujemmasti jo rakkaaksi käynyttä pistintäni.
Siinä tunkeili eräs pataljoonan luutnantteja väkijoukon läpi.
-- Kuules ta! -- pitääkö sinun tuollekkin herrasmiehelle tehdä
fronttia? kysäsi toverini omituinen hymy huulillaan.
-- Tietysti, mutta ei "fronttia" kumminkaan, vaan kunniaa!...
(Minua harmitti ettei toverini tuntenut tavallisimpia sotilastermejä).
Ja minä nostin miehevästi käteni lakin reunaan luutnantin kulkiessa
sivuitse; ja tämä armollisesti vastasi tervehdykseeni.
Siinä oli samalla tavarahuoneen luukku vedetty auki, ja toverini
kiiruhti matkakompeitaan perimään. Minä vetäysin syrjään
seinänvierustalle tungoksen tieltä ja olin sieltä hyvässä
tilaisuudessa tarkastelemaan häntä, joka kokonaan jo näytti minut
unohtaneen ja tavaroitaan odotellessa puheli veljensä, lehtorin
kanssa, joka rouvineen oli tullut häntä, nuorempaa veljeään vastaan
ottamaan.
Kuinka hän näytti oppineelta ja hienosti sivistyneeltä tuo Eemeli
mustassa samettilakissaan, jonka ponnassa kiilui kultainen lyyry!
Kuinka hänen käytöksensä oli minusta nyt vapaata ja miellyttävää, kun
hän tuossa kädet seljän takana selitti jotain kälyllensä, -- jotain
sukkelaa, joka pani hienon rouvan posket vetäytymään hymykuopille!
Ja kuinka hän kohteliaasti nosti lakkiaan nähdessään asema-huoneen
toisella puolen entisen "kouluflammansa" ja meni pikimältään häntäkin
tervehtimään sanoen terveisiä tälle joltakin, jonka oli matkalla
tavannut!...
Melkein kademielin katselin tätä nuorta, toivorikasta toveriani, joka
nyt pääkaupungin opinahjoista aivan virkeänä ja punaposkisena palasi
kotiseuduilleen.
Ja kaiho ja alakuloisuus valtasi minut kokonaan kun tulin
ajatelleeksi omaa tointani ja omia harrastuksiani. -- Olinko minä nyt
likimainkaan yhtä innokas urallani kuin tuo toinen omallaan?
En! -- Niillä oli jotain äärettömän halpamaista noilla minun
tulevaisuuspuuhillani! Lieneekö se ollut tuo "ehta nappiherran
aate", joka ne siksi teki? -- Vai oliko kaikki sittenkin petollista
luulottelua vain ja seurausta siitä että olin ollut huomaavinani
jotain ivallista hymyä toverini huulilla, kun hän äsken minua
puhutteli? -- Mitä se lieneekin taas ollut, -- en minä sitä nyt
tahtonut loppuun ajatella... Sillä surua oli minulla kyllin jo
ennestäänkin.
Välittämättä minäkään puolestani enää toveristani, pujahdin siis
asemahuoneesta ulos ja lähdin kiiruusti kasarmia kohti. Minä
kuljin tuota jo ennen puheena ollutta oikotietä, vieläpä itse
rautatietä, sillä tähän aikaan vuorokautta ei siellä ollut mitään
pelkoa vahdeistakaan. Se tie kulki suorassa suunnassa kaupungin
hautuumaan ohi, ensin pitkin keinotekoista harjannetta, sitten pitkin
nurmikkorinteistä notkoa ja viimein kasarmin kohdalla se vähitellen
tasaantui muun maanpinnan kanssa.
Taivas oli pilvien peitossa; ainoastaan pari tähteä välähti toisinaan
niiden lomasta. Vallitsi talvi-iltainen pimeys ja aamuksi näytti
tulevan tuisku.
Joku olento siinä näkyi tulevan vastaani. Minä paransin kulkuani,
otin paremman ryhdin ja rykäsin. Tulija teki sivuuttaessaan komeasti
kunniaa -- minulle. Juuri kun hän astui ohitseni huomasin hänen
hihassaan kolme nauhaa...
Siis vanhempi aliupseeri! -- -- Minusta oli niin hauskaa joskus
vetää nenästä heitäkin. Ne olivat toisinaan niin mahtavia
olevinaan. Varsinkin muuan pieni vääräsäärinen aliupseeri. Oli
kerran muistuttanut vastaantullessa että tein hänelle kunniaa
sormikas-kädessä... Entäpäs nyt suurikin herra! -- --
Lähestyin kasarminporttia. Siellä täytyi pitää silmänsä auki. Ei
tiennyt, mistä milloinkin joku upseeri sattui pujahtamaan. Niitä oli
aina liikkeellä siellä klubinsa luona.
Portinvartija tarkasteli minua, siinä kun lähestyin. Hän katsoi
oikein turkkinsa hihan alta että pitääkö tuolle tulijalle tehdä
kunniaa vai eikö pidä. Silmälasieni kiilto se monesti oli jo
portinvartijoita iltasilla pettänyt, mutta nyt ei pettänyt. Se
sattuikin olemaan saman komppaniian miehiä, vieläpä samasta
plutoonastakin.
-- Mistäpäs nyt vapaehtoinen? kysyi hän rauhallisesti, tukkien pitkiä
turkinhihojaan vastatusten ja asettuen mukavaan asentoon.
-- Tuolta kaupungilta, sanoin kuivasti, tuntien tällä kertaa
haluttomuutta puheluun.
-- No siellähän lysti oli --?
-- Mikäpähän lie juuri lystikään ollut...
-- Ka miksikä ei? -- Siellähän ne on tytötkin --?
-- Olkoot vain! Rauhassa minulta saavat olla!
-- "Tepä taiattai olla erillainen mies kun se entinen Vänteliinin
vapaehtonen...?"
-- Jos lienen... hyvästi!
Portinvartija jäi hiukan kummastuneena katsomaan minun jälkeeni
toviksi aikaa. Sitten alkoi hän taas edestakaisin kävellä määrätyllä
alueellaan.
Tällä kertaa ei ketään upseeria näkynyt liikkuvaksi, hiljaista oli
muutenkin kaikki kasarmipiirissä ja ainoastaan upseeriklubista kuului
väliin jotain ääntä; siellä taisivat pitää tanssiaisia kaupungin
neitosille, ja kirkas valo loisti sen ikkunoista lumeen. Komppaniian
ulkoseinältä näkyi valoa vain yhdestä ikkunasta; nähtävästi siellä
joku nahkapoika kotipuoleensa kirjoitteli muiden jo maatessa, --
kirjoitti että "nyt lähestyn teitä muutamilla rateilla -- -- ja
sytämmen rakkaita tervehtyksiä..." -- Pihan puolella rakennusta
paloivat himmeät yölamput, joiden ääressä päivystäjä ja lähetit
valvoivat.
Huolimatta poiketa komppaniiaan takaisintuloani ilmoittamaan --
vaikka muistinkin veljeni neuvot täsmällisyydestä -- nousin portaita
ylös kamariini ja menin pian levolle. Ja unissani näin eilisiltaisen
toverini, joka ivallinen hymy huulillaan kysyi minulta: "pitääkö
sinun tuollekkin herrasmiehelle tehdä fronttia?" Ja minä olin
kuulevinani hänen ääneensä nauravan. --