Se kirje elähytti ja innostutti minua kuitenkin ainoastaan hetkeksi,
sekin. Vaikka siinä tulevaisuuttani oli niin tärkeiltä näkökohdilta
punnittu, jäi siihen sittenkin mielestäni joku hämärä kohta, jonka
olisin toivonut tulevan minulle kirkkaammaksi. Minä en sittenkään
voinut kokonaan vapautua siitä alakuloisuuden vaikutuksesta, jonka
muutama-viikkoinen kasarmielämä minuun oli tehnyt.
Jos olisi ollut jotain ympäristössäni, joka olisi minussa tuota
tuonoin syttynyttä innostusta vireillä pitänyt ja kannustanut,
antanut minulle korkeampia aatteita ympäristöstäni, niin olisin
luonnollisesti tuntenut päätöksessäni varmuutta. Mutta sitähän ei
ollut, -- minä en sitä voinut löytää. Kaikki, mikä minua ympäröitsi,
näytti minusta joko lapsellisen joutavalta taikka muutoin ontelolta,
vähäpätöiseltä.
Seuraavana aamupäivänä -- tarkoitan mainitun innostuttavan kirjeen
tulon jälkeen -- seisoi kapteenimme Gräsberg komppaniian käytävässä
pitäen esitelmää kiväärin ampuma-, tähtäys- ja kuulanlentolinjoista.
Kuulijoina olimme pääasiallisesti me, nahkapojat, jotka siinä hänen
edessään hurstisissa puseroissamme seisoimme rivissä, kädet kupeita
vasten painettuina. Opetusaine oli sattunut mitä vaikeinta laatua,
käsittelihän se aivan abstraktisiakin asioita, joita ei rekryytin
pääkoppa hevillä ota vastaan. Sen älysi kokenut kapteenimme vallan
hyvin ja sentähden tahtoi hän tehdä esitelmänsä niin kansantajuiseksi
kuin mahdollista. Mutta vaikeaa se oli sittenkin.
Tuo kuulanlento-linjan kaarevuus se kyllä meni mukiin ja
ampumalinjankin saattoi suuremmitta aivoponnistuksitta käsittää --
sen älysi tuhmempikin -- vaan se tähtäyslinja -- vie sun seitsemän
sutia! Sen ajateltavaisuutta näytti kapteenistakin mahdottomalta ajaa
rekryyttien järkiin. Vihdoin alkoi hän puhella vertauksilla, mihin
hänellä lienee ollutkin synnyinnäinen taipumus.
-- Kun minä olin nuori -- selitti kapteeni -- ja minulla oli morsian
-- joka nyt on minun rouvani -- niin... -- helvetti, Kivikangas! --
nukkuuko se siellä? Silmät auki! ärjäsi kapteeni kesken opetustaan ja
jatkoi sitten tyynesti:
-- Niin, kun minä olin nuori ja minulla oli morsian, -- se, joka
nyt on minun rouvani -- niin illoin, maatapannessani... aina
muistelin häntä (tämä alkoi kuulua runolliselta!) -- ja ajattelin
hänen päällensä (kapteeni oli puheessaan ruotsivoittoinen) -- ja
vaikka en häntä sillä hetkellä nähnytkään, niin olin kumminkin hänet
näkevinäni... ymmärrättekö, mitä, hah? --
Kukaan ei vastannut; kaikki näyttivät pinnistelevän järkeänsä
saadakseen itselleen selväksi, mitä kapteenin entisellä morsiammella
oli tekemistä näiden ihmeellisten linjojen kanssa.
-- Se -- jatkoi kapteeni kumminkaan suuttumatta -- oli nyt
ajattelemista... minä näin hänet ajatuksissani. -- _Samalla tapaa_
teidän nyt täytyy ajatella tätä tähtäyslinjaa, vaikka ette sitä
näekkään!
-- Noh, Korkala, mitä _se_ nyt ymmärtää tästä? kääntyi hän lähinnä
seisovan puoleen ja hänen silmänsä kiiluivat omituisesti; kentiesi
oli tämä nuoruudenmuisto hänelle kalliskin. -- Kentiesi entinen aika
pikimmältään vilahti hänen sielussaan, herättäen kaipuunsekaisen
tunteen, joka heti taas haipui, koska sen _täytyi_ haipua.
Korkala seisoi siinä mykkänä. Luulin hänen vieläkin epäilevän näitä
ihmeellisiä asioita, mutta nähtävästi sentään erehdyin.
-- Hah, oletko _sinä_ koskaan ajatellut morsiammen päälle, mitä, hah?
uteli häneltä kapteeni houkuttelevasti.
-- Joo, herra kap... kuiskasi puhuteltu ujosti.
-- Ahaa, ahaa! -- sillä miehellä on morsian jah! riemuitsi kapteeni
aliupseereille silmää iskien, ja kaikilla vetäysi suu nauruun.
Ja nyt alkoi kapteeni tiedustella Korkalalta tämän morsiammesta,
kyseli, oliko kauniskin, oliko rikas ja rakas j.n.e. ja johtui siten
puhumaan kaikkea muuta paitsi opetusainettaan. Kun hän taas tuli
virkatuntoisuuteensa, ryhtyi hän toisellaiseen aineeseen.
-- Mikä on patruuna, Piekola? kysyi hän.
-- Se on pyssyn luoti, herra kapteeni, vastasi nähtävästi iloissaan
näin helposta kysymyksestä puhuteltu.
-- Pyssynkö? Rapapyssynkö?
-- Hah? -- ja luotiko? -- Kyll' maar' se on semmoinen luoti kuin
Piekola itsekkin! Mutta mikä se on? Hah? -- Ei tiedä? Mikä patruuna
se lienee -- onko se Ravanterin patruuna, mitä, hah?
-- Ei, herra kapteeni, se on kiväärin patruuna, jolla ammutaan...
-- Vai kiväärin! --
Ahaa, vai niin, no... minkälainen se sitten on, hah? -- Pyöreäkö
niinkuin Piekolakin?
-- Soikulainen se on ja messingistä, herra kap...
-- Joo; -- tällä patruunalla on ensinnäkin komea turkki ettei
paleltuisi... sitä kutsutaan hylsyksi. Tämän hylsyn takapuolessa
-- hännässä on sillä nalli... ja vatsassaan on hänellä, tällä
patruunilla sakeaa puuroa, ruutia... ja kun se nalli napsahtaa, niin
tämä patruuni alkaa oksentaa... puuro tulee ulos kurkusta sellaisella
voimalla että viepi pään mennessään: -- "hänelle tulee vatta kipeä
ja pää lentä pois!" Tämä patruunin pää, se kutsutaan kuulaksi... --
Mitä, hah, eikö se ole niin?
-- Jaa, herra kapteeni, niin on...
Kaikkien täytyi tunnustaa että kapteenin selitys ihan piti paikkansa.
Epäilemättä oli kapteeni lukenut kemiaa ja ymmärsi tärkeät kaasulait.
Mutta jos tällainen kansantajuinen opetus lieneekin muita jonkun
verran viehättänyt, _minua_ ei se kumminkaan viehättänyt. Vaan minä
otin sen nytkin hyvin raskauttavalta kannalta, olin surullinen -- ja
irvistelin mielessäni kaikille näille harjoituksille.
* * * * *
Ne lähtivät verkalleen kulumaan nuot tuollaiset päivät. Luntakin
alkoi jo ulkona pyryillä ja pitkän syksyn ryvettynyt verho näytti
viimeinkin hautautuvan talven valkoisen viitan alle. Mutta jonkun
päivän perästä jo saattoi taas ilma lauhtua ja tulla märkä vesisade.
Luonto leikitsi narripeliä ja oli niin levoton -- kuin minäkin!
Harjoitukset luistivat yksitoikkoista rataansa. Aamuisin oli
voimistelua, päivin tavallisesti kunnianteko-harjoituksia ulkosella
sateessa ja saviliejussa, taikka kivääriliikkeiden alkeita
komppaniian käytävässä, illoin joko luokalla oloa tahi hullunkurisia
vastaamis-harjoituksia venäjänkielellä.
Minun ei kumminkaan aina tarvinnut olla mukana, vaan sain opettajani
kanssa usein oleskella kahden kesken missä milloinkin oli tilaa
harjoitustani varten. Noissa kahdenkeskisissä harjoituksissa valtasi
minut pian semmoinen koti-ikävänkin tunne, etten koskaan -- edes
nuorempana ollessani -- ollut moista tuntenut. Ja aika, ja elämä
tunnusti täällä menevän aivan hukkaan, ihan tyhjään. Olihan tämä
nyt niin kauhean joutavaa, lapsellista... Seisoa siinä ja kuunnella
tuon irvinaamaisen jefreitterin opetuksia, jotka olivat minusta niin
kuivia, niin ummehtuneita, etten voinut niitä mitenkään seurata!
Ainoa, mikä minua harjoituksissani toisinaan huvitti, oli vain
oikaista opettajani kovin hullunkurisia komentosanoja. Mutta tehdä,
mitä niillä sanoilla tahdottiin, oli alussa vaikeampaakin. -- Etenkin
kivääritemput. Se kivääri se tuntui alussa niin surkean raskaalta
että epäilytti, miten jaksamisen kanssa kävisi. Ja niin kömpelöä oli
sen käyttö ensimmältä. Oikein peloitti napletsootakin tehdessä että
luiskahtaa käsistä ja rämähtää laattiaan -- ruununkapine, jota joka
päivä teroitetaan hoitamaan kuin silmäteräänsä. Ja mahdottomalta
näytti oppia sitä niin nopeasti ja ketterästi liikuttelemaan
kuin opettajani, jefreitteri, joka kuin huvikseen ja kertaakaan
hairahtumatta otti peräkkäin knoogit ja napletsoot, napletsoot ja
nakraullit, taikka muita sellaisia enemmän tai vähemmän uljaita
temppuja.
Ei se lupaavalta juuri näyttänyt tuo minun temppuilemiseni,
vaan vähitellen siihen jo kuitenkin totuin. Ja eräänkin kerran,
kun napletsoo sattui menemään paremmasti, virkkoi opettajani
armollisesti: -- No osaattehan te, vapaehtoinen, vaikk'ette sanonut
oppivanne! Hyvin menee... Levähdetään nyt vähän -- tahi mennään
tuonne kapperoon lukemaan "käsikirjasta".
Ja me menimme yhteen osaston aliupseeria varten eroitettuun komeroon,
jossa oli rauhaisa sotilastieteitä harjoittaa. Jefreitteri rupesi
lukemaan minulle ohjesääntöjä ja minä muka häntä kuuntelin, muka! --
sillä mielikuvitukseni liiteli kokonaan ulkopuolella näitä piirejä ja
tuskaisa tunne painosti sydäntäni.
Jefreitterikin taisi huomata etten ollut erittäin huvitettu näistä
ohjesäännöistä, koska hän pian herkesi luvustaan ja kävi noutamassa
päivän sanomalehden, -- ja se kyllä minua paremmin miellytti. Mutta
silloin en ruvennutkaan enää oppilaaksi, vaan aloin itse sitä
lueskella, -- hänellekkin. Kun noin istuimme lautakopperossamme
tutkien sanomalehteä, sattui äkkiä kapteeni tulemaan samaan
huoneeseen ja nähtyään opettajani raollaan olevan oven takaa huusi
murahtaen, mitä jefreitterillä siellä kopissa oli tekemistä.
-- Minä opetan vapaehtoiselle linnapalvelusta, herra kapteeni! huusi
jefreitteri viattoman rohkeana vastaan.
-- Opetatte? -- Helvetti! -- ette te siellä saa opettaa! -- Ulos
sieltä heti!
Ja silloin tuli meille kopistamme kiireinen lähtö, mutta jefreitteri
hän nauraa virnisteli mielissään ettei toki pahemmin ollut
käynyt. -- -- --