Minä olin lukenut tämän kirjeen kasvavalla innostuksella, sana
sanalta, lause lauseelta olin sen sisältöä ahminut. Niinkuin
virkistävä sade lankesivat siinä lausutut aatteet minun epäilevään
sieluuni.
Olihan se oma veljeni, joka noin kirjoitti, hän oli taistellut samaa
tunteiden taistelua kuin minäkin ja osasi sentähden asettua minun
kannalleni enemmän kuin kenkään muu. Miks'en minä siis kallistaisi
korvaani hänen veljellisille neuvoilleen, jotka kaiketikkin minun
parastani tarkoittivat!
Minä luin vielä kerran kirjeen lävitse, luin sen mieleen painolla
ja entisellä innolla. Siinä oli todellakin -- kuin elämännestettä
nykyisyydelleni, tulevaisuudelleni!
Lähdin kaupunkiin. -- Mitäpä minä yksin siellä kasarmikamarissani,
kun oli valanteon kunniaksi vapaa päivä! Tunsin tulleeni äkkiä niin
liikuntahaluiseksi ja vilkkaaksi, varmaksi.
Ja minä astuskelin pitkin kaupungin katuja niin reippaana kuin
konsanaan nuori isänmaanpuolustaja voipi astua. Olin saanut tulta
suoniini, tarmoa jäseniini. Tuntui niin sanomattoman uljaalta siinä
astella pistintä vasemmalla kädellään heiluttaen -- ja tietää
olevansa mies, joka on oikealla uralla. Kaikellainen pelko oli
rinnasta paennut ja sydän sykki rohkeana, toivehikkaana...
Sattui siinä tulemaan vastaani entinen kouluflammani. Minun
flammakseni ne muut sen olivat ristineet siitä syystä että meidät
joskus oli nähty yksissä talvella kelkkamäessä, yhdessä laskemassa,
tai toisinaan kahden kesken jonakin -- luonnollisesti kuutamoisena
iltana kävelemässä. Emme olleet toisiamme tavanneetkaan sitten kuin
keväällä, tuona ikimuistettavana hetkenä, jolloin minäkin olin
Apollon lyyryä lähtenyt hakemaan. Oli se hänkin silloin lähettänyt
pienen, vaaleanpunaisilla nauhoilla solmitun kukkaiskimpun, jota
olin kantanut vasemmalla puolen rintaani -- likinnä sydäntä -- aina
Helsinkiin saakka. Mutta nauha oli sitten jonnekkin hävinnyt...
Hän se sattui nyt tulemaan vastaani, yksiksensä, ja vaikka suhteeni
häneen jo tuntui kokonaan väljähtyneen, teki mieleni kumminkin näin
hyvän tilaisuuden sattuessa tyttöä vähän puhutella. Sillä minä
tunsin nyt olevani erinomaisen rohkealla tuulella enkä enää mikään
koulupoika, joka sain kovasti taistella ujouttani vastaan tohtiakseni
pyörähtää tytön rinnalle, kun tämä tuli vastaan. Mutta nyt minä
uskaliaasti heti pyörähdin ympäri, tulin sivulle kävelemään ja tein
paraan kykyni mukaan sotilaallisen tervehdyksen.
-- Vieläkö Helmi minua tuntee? kysyin iloisesti.
-- Minäkö?... miksikäs minä en tuntisi...
-- Onpa se sentään ihmeellistä että Helmi minut tuntee, vaikka
olen pukeutunut sinelliin! -- minä lausuin tämän sanan mahtavasti,
äänenpainolla.
Mutta ei Helmi sitä pitänyt minään ihmeellisenä. Olihan hän
kuullut!...
-- Keneltä sitten?
-- Tytöt sanoivat koulussa...
-- Vai niin...
Minun teki mieleni kysyä Helmin mielipidettä nykyisestä urastani,
mutta kysymättä se sentään jäi. Sen sijaan aloin tiedustella hänen
kesänvietostaan, minkälainen se oli ollut, oliko ollut hauskakin,
-- olihan se ollut! -- miten se taas hurisi, kun oli naiskoulun
ylimmällä luokalla, tuntuiko vaikealta, oliko tullut uusia opettajia
j.n.e. --
-- Eihän sitä enää saisi kävelläkkään kenenkään kanssa kadulla, sai
Helmi sanoakseen sopivan väliajan perästä.
-- Kävelläkkö!... miksikä ei?
-- Johtajatar on ankarasti meitä kieltänyt...
-- No voi tuota otusta!... -- mutta kyllä kai silti sotilasten
kanssa? kysyin ylpeänä tästä nimityksestä, jonka nyt niin pyhästi
tahdoin omistaa.
-- Ei kenenkään! vakuutti Helmi puoleksi ilon, puoleksi surun
valtaamana, mutta nähtävästi ei hänelle ollut mitään sitä vastaan
että häntä saatoin sinne, jonne hän oli menossakin. Ja minä erosin
hänestä yhtä vilpasmielisenä kuin olin ollut hänet kohdatessanikin. --
Kun kasarmiin iltapimeällä, tähtien tuikkiessa, palasin, olin vielä
hilpeä koko olemukseltani ja veljeni kirjeen tuottama innostus eli
vielä pirteänä virvoittuneessa sielussani.