Tuttavani vänrikin vakuutukset olivat minussa vaikuttaneet sen että
koetin tarkastella ympäröiviä olojani hauskemmalta, valoisemmalta
kannalta. Mutta mitenkään syvemmälti eivät nuot vänrikin kokemuksen
kautta saadut ajatukset minun silloin tuntehikkaaseen mieleeni
sittenkään tehonneet. Minä olin yhä sama kuin taannoinkin, vaikk'en
mielialaani enää halunnut kelle tahansa purkaa, sitä mielialaa, joka
koko olemukseeni tahtoi leimansa painaa. Päätin koettaa olla kylmä,
vakava, karaistu kaiken suhteen, mitä tapahtuisi, ja koetin mikäli
mahdollista lohduttaa itseäni sillä tunnetulla kokemus-periaatteella
että ihmisen pitää kaikkeen tottua. Tottumushan on toinen luonto!
Miks'en minäkin voisi tottua? Miks'ei minuakin voisi tällainen elämä
miellyttää?
Nämät kysymykset nousivat valtavina poveeni. Olivathan niin monet
ennen minua olleet samallaisessa epäilyksen tilassa -- sitäkin
oli vänrikki kertonut -- ja nekin, ne muut olivat sotilasuransa
alussa tunteneet tavatonta tyhjyyden tunnetta rinnassaan, kamalaa
ikävää ja epäilyttävää tuskaa. -- Mutta olivat ne siitä kumminkin
kohentautuneet, karaistuneet, ja tottumus oli heidät pysyttänyt
aljetulla uralla. Ja kunnon upseereja oli heistä kuulinma tullut!
Miks'en siis minäkin kehityksessä voisi olla heidän laisensa?
Tätä minä mietin ja sitä miettiessä välähti sieluni sisimmästä
toisinaan joku valonsäde, salaperäisesti, vienosti -- -- -- Ne olivat
taas nuot tulevaisuuden lempeät utukuvat, mielteiden tuoksuvat
kukkaistarhat, joita minun henkeni silmä jäi tähystelemään! Mutta
kesken näitä kaikkia ihanteellisia mielikuviani säpsähdin taas ja
todellisuuteen heräten huudahdin itsekseni: mikä on aate tässä,
mitä kaikki tämä sittenkin tarkoittaa? Olisiko tässä nyt tarjolla,
mitä ihmishenki kaipaa, -- mitä minä kaipajan? Voisiko ihmisolemus
tällaisesta ravinnosta kitumatonna elää? Ja onko hengellä se vapaus,
joka sillä täytyy olla? -- Tuohon kysymykseen minun mietiskelyni
tavallisesti päättyivät -- ainakin oli se ajatusteni korkeimpana
huippuna. --
Minusta siis tuntui kuin olisi minun antaminen sitoa henkeni orjuuden
kahleisiin -- ja sitä minä pelkäsin, sillä se oli mielestäni vallan
luonnotonta.
Ei! -- Olla Apollon lapsi ja olla Mars'in lapsi -- siinähän oli
ilmeinen ristiriitaisuus! Vai eikö ollut, -- olinko minä sitten sokea
-- _itse_ ahdasmielinen?
Minussa syntyi halu omasta olemuksestani saada tietää, mikä se
oikeastaan oli minut ajanutkin juuri tälle uralle ja tällaiseen
valintaan. Kunnianhimoko se oli? kysyin itseltäni. Vai oliko se tuo
leipätulevaisuus? -- Ei se se ollut; niin alhaiset eivät vaikuttimet
olleet. Vaan ne olivat kentiesi ne ihanteelliset kuvasarjat, jotka
olivat kuin syöpyneet mielikuvitukseeni ja sieluuni lukiessani
kuvauksia romantilliselta ritariajalta. Tällainen, menneisyyden
hämyssä harhaava aatos, se oli minulle luonut tulevaisuuteni
mahdottomat toiveet. Se se kentiesi oli minut ajanut sotilasuralle...
Mutta sehän oli paennut, tuo vanha, hyvä ritariaika, se oli painunut
ajan "kaikki nielevään hautaan!"
Kunpa olisi se aika vielä ollut käsissä, sittenhän olisi kelvannut
sotilasalalla olla! Olisi kelvannut pelastaa joku ruusumainen olento
-- keijukainen, prinsessa... häijyn louhikäärmeen vallasta... --
vienon kesäyön helmassa kavuta muurin yli puutarhaan ja siitä sitten
-- -- -- oi, se olisi ollut vallan ihanaa, suurta, runollista! Mutta
se oli nyt kerran paennut tuo sankari-aika. -- --