Sitä seuraava maanantaipäivä, jolloin harjoitukset taas alkoivat,
oli mielestäni tukalan pitkä. Minun ikäväni oli noussut ylimmilleen.
Ei tuntunut olevan halua sotamieheksi oppimiseen, -- ei vähintäkään,
ei minkäänlaista innostusta taikka uteliaisuutta tuntemaan esim.
kiväärin kymmenien osien eri nimityksiä, tarkoitusta j.n.e. Kolkolta
näytti kohtaloni, tulevaisuuteni oli mennyt paksujen pilvien verhoon.
Ei yhtään toivon kirkasta tähteä nyt näkynyt sen taivaalla. Sielu
kärsi, tahto ja tarmo laimeni, koko olemus ikäänkuin tyrmistyi.
Ruumiskaan ei tuntunut kaipaavan mitään ravintoa, -- ja minä olin
syömättä koko sen päivää.
Kun iltaharjoitukset olivat loppuneet, olisi taas sopinut lähteä
kaupunkiin. Mutta ei nyt sinnekkään mieli tehnyt, sillä kolkolta
olisi tuntunut taas kasarmiin palata. Pimeäkin oli ja kovin synkkä
oli syysillan sää, -- tuuli puhalteli, vettä vihmoi ja rännit niin
ilkeästi romisivat... Mutta eihän tästä nyt tule mitään tällälailla.
Eihän asia nureksimalla parane! -- Mitä, jos lähtisi vänrikin luo, --
ainoan tuttavansa tykö?
Tämä keksintöni miellytti minua. Tempasin vyöni naulasta, irroitin
pistimen kivääristäni ja heitettyäni sinellin hartioilleni kiiruhdin
nopein askelin vänrikin asuntoon.
-- Kah, _sinäkö_ se olit? -- iltaa! Mitenkä se "hurisee?" tervehti
vänrikki minut nähtyään.
-- Jumala "armahtakoon" herra luutnanttia! -- sanoin puoleksi
pilalla, puoleksi syvällä katkeruudella ja istahdettuani hänen
kehoituksestaan, jatkoin totisella mielikarvaudella:
-- Niin että, mitenkäkö hurisee?... Voi tuhannen tulimmaista, kun
täällä on ikävä, -- täällä teidän kasarmissanne...! lausuin synkällä
äänellä ja pannen painon sanalle _teidän_ siten antaakseni huomata
että olin eri hengen lapsia.
-- Ikäväkö! tarttui lauseeseeni vänrikki, -- täällähän se vasta
hauska onkin. Niin lystiä päiviä kuin minulla esimerkiksi oli
vapaehtoisena ollessani, ei minulla sitten koskaan ole ollut!
-- Mitenkä niin? kysyin minä epäilevästi.
-- No kuulehan vähän! Meitä oli silloin kolme vapaehtoista:
Porosen Santtu, Frilundin Lekku ja minä. Me asuimme kaikki samassa
huoneessa täällä kasarmilla, -- ja sen saat uskoa, sinä Ilmari, että
silloin sitä lystiäkin pidettiin. Yksissä me aina kolusimme lomalla
kaupungissa, yksissä juosta kahnistettiin takaisin iltahuutoon --
pyryssä ja pakkasessa... Oli meillä monellaisia seikkailultakin --
hiton hauskoja!... Kerrankin karkasimme iltahuudon perästä aidan
ylitse kaupunkiin, mutta emmepä koskaan joutuneet satimeen.
-- Mitäs te, -- teitä kun oli kolme velikultaa ja yhdessä asuitte, --
vaan minäpä asunkin ihan yksinäni! selitin minä huokaisten.
-- Noh, oleskele loma-ajat komppaniiassa! huomautti vänrikki
iloisesti ja jatkoi:
-- Minä ollessani kasarmissa aina koetin pysytellä miesten
parissa; painiskelin ja kinasin tahi juttelin heidän kanssaan
usein aamusta iltaan... Siten opin ainakin tuntemaan jok'ikisen
miehen komppaniiassa... -- Älä sinä tyhjiä hätäile, kyllä täällä
toimeentulee kuin tottuu...
-- Kyllä kai, kun antaa itsensä kovettua, kylmetä... Ei välitä
mistään, mitä näkee tai kuulee, kokee tai kärsii..., puree vain
hammasta ja syljeksii kattoon, niinkuin muistelen kerran itsesikin
sanoneen?
-- Vaikkapa niinkin! myönsi vänrikki.
Minä kiihdyin ja melkein huusin:
-- Mutta niin ei saa olla! Jos minä kerran tunnen että tällainen
ammatti sotii ihmisluontoa vastaan, onko se sitten oikein että
koetan tuota parempaa luontoani väkistenkin tappaa? -- Minä tunnen
etten voi viihtyä täällä! Täällähän ihminen tehdään koneeksi, häntä
kohdellaan melkein kuin luontokappaletta, jolla ei ole todellista
itsetajuntaa... Ja mikä on tämän kaiken tarkoitus? puskuin minä aivan
tunteideni kuohussa. -- Mikä? -- Ei mikään! -- Tyhjää kaikki ja --
tyhjäntoimittajia kaikki... kulutetaan turhaan valtion varoja --
ennestäänkin köyhässä maassamme!... Ja henkielämä -- hmhyh sentään!
henkielämä on takapajulla! -- Sanos, mitä suurta täältä voisi syntyä?
Sanos, mitä hengen jalompaa viljelystä täällä harrastettaisiin?...
-- Haa! -- lopetin minä juhlallisesti -- milloinkahan valistuneemman
ajan käsi on tämänkin kasarmin hajoittava, pirstaava niin ettei
jää kiveä kiven päälle?! Toivokaamme sen pian tulevan, -- sen,
sivistyksen ja valon kirkkaan päivän! -- --
Minä olin kiihkoissani, tunteitteni ärsyttämänä purkanut nyt kaiken
sappeni, sanonut kaiken sen, mitä sydämmelleni oli kasautunut noina
muutamina surun päivinä. Ja nyt tuntui helpommalta, tuntui niin
hyvältä, kun oli kerrankin ollut tilaisuus puhua suunsa puhtaaksi.
Mutta vänrikki oli tuon raivokohtauksen kestäessä hymähtänyt minulle
ikäänkuin lapselle ja otti nyt sanan vuoron:
-- Puhuipa, poika parka, kuin leikatusta lampaan päästä! -- Onhan
sotalaitos jo siksi kauvan ollut olemassa tässä maailmassa että
se kyllä puhtinsa ja mahtinsa pitää. Sen täytyy kumminkin olla
olemassa!... Ja mikä sen tarkoitus on, sen tietää yksin korkea
hallitus, joka sen kustantaakin. -- -- Mitä kirjallisuuteen tulee,
niin täällähän sitä vasta oikein saatatkin harrastaa, jos tahdot! --
ja hän viittasi upseeriklubin ja sotilaitten kirjastoihin, joista
minunkin olisi vapaus lainata.
-- Sitäpaitsi -- jatkoi vänrikki -- on näistä kasarmeista paljonkin
hyötyä, itse kansaankin nähden. Ne ovat ikäänkuin _kansanopistoja_,
joissa kansan miehet saavat oppia kaikellaista, esim. lukua ja
kirjoitusta, jota eivät kaikki taida tänne tullessaan. Ja saavat he
oppia muutakin sivistystä, esim. alistumaan toisen tahdon alle, --
tottelemaan! Kyllä se ei kellekkään pahaa tee, jos kerrankaan oppii
toisenkin pillin mukaan tanssimaan, -- vai mitä?
Minä myönsin ja sanoin:
-- Saatatpa olla oikeassakin! -- -- Äskeinen tunteiden purkaus
oli minusta nyt tehnyt mitä myöntyväisimmän, mitä suopeimman
olennon. Minä olisin nyt voinut taipua melkein mihin hyvänsä. Eikä
sydämmessäni enää piillyt mitään katkeruutta olevia oloja vastaan.
Me olimme tovin aikaa molemmat ääneti; sitten kääntyi puhe
arkipäiväisemmälle tolalle.
-- Missä sinä syöt? kysyi vänrikki.
Hän sai tietää että söin puoliseni kaupungissa, jos sinne kaikisti
tuli mennyksi ja että itselläni oli kuivaaruokaa eineen ja illallisen
varalta.
-- Niin se meilläkin oli -- puuttui puheeseen vänrikki --
kuivaruoka itsellään. Me haalasimme kamariimme kaikellaista; mikä
toi leipäkasan, mikä voipytyn, mikä kokonaisen lehmänlavan, mikä
makkaraa... ja sitten me syödä naskutettiin kuin minkähän porsaat...
Vänrikki selitti tätä tavalla niin hauskalla että minulla oli aivan
elävänä mielessä, mitenkä _he_ olivat tehneet.
-- Muistanpa kerran -- jatkoi kumppanini, muistoissaan vilkastuen,
-- kun syystä tai toisesta olimme riisuutuneet melkein alastomiksi
ja tanssia jytyytimme kamarin laattialla niin että seinät tärisi...
Porosen Santtu teki mukamasten kivääritemppuja siellä ovensuussa
-- ja me Frilundin kanssa -- tanssasimme jenkkaa muistaakseni...
Silloin astui yhtäkkiä ovesta sisään eversti -- ja meillekkös
hätä ja hämmästys tuli! Vaan kun siinä kollon näköisinä koetimme
asettua reilaan vähissä vaatteissamme ja eversti näki pöydällä
lihankimpaleita yhdessä nurkassa, leivänkänttyröitä toisessa,
makkaraa, silakan päitä ja sen semmoista kolmannessa -- ja Santun
siinä ovensuussa paitasillaan juhlallisessa napletsoossa -- niin
purskahti hän ääneensä nauruun ja meni matkoihinsa. -- Hahhah! nauroi
vänrikki, -- voi sentään niitäkin aikoja!... Olimme me silloin
aika velikultia... -- Mutta maistetaanpas toki! havahti hän, ja me
kallistimme ääneti pohjaan viimeiset punssipikarit.
Minä kuuntelin jo suorastaan ihastuksella näitä tällaisia muisteloita
ja niitä kuunnellessa suli pois kaikki viimeinenkin sappi. En
voinut itsekkään enää ymmärtää, miten tuonoin olin niin onnettomana
esiintynyt. Ja kun sitten vänrikin luota erosin, oli mieleni
paljon virkeämpi, askeleeni paljoa keveämmät kuin sinne mennessä.
Olihan vänrikki puhunut omasta kokemuksestaan ja vakaumuksestaan,
ja täytyihän minun joinkin määrin hänen mielipiteisiinsä luottaa.
Kentiesipä sotilasura urkeneekin yhtä viehättävänä todellisuudessa
kuin ennen ajatuksissani?... Kentiesi olenkin ollut sokea --? Niissä
ajatuksissa minä paneusin hyvin levollisena maata. --