Eräänä päivänä -- siitä oli vain toista viikkoa kuin olin
pataljoonaan tullut -- oli minulle kaupungissa käydessäni
sattunut niin hullusti etten tehnyt rintamata omalle pataljoonan
päälliköllemme, joka osui tiellä ajamaan vastaani. Syy oli se etten
everstiämme ennen ollut nähnyt enkä tuossa, kun hän kiireesti
ajoi, ehtinyt tarkata, oliko hänellä nyt yksi tai kaksi _raitaa_
olkalapuissaan ja montako _tähteä_ tai ei ollenkaan tähtiä. Luullen
häntä sentähden joksikin tavalliseksi upseeriksi, tein hänelle vain
tavallista kunniaa, johon hän heti vastasikin.
Niin oli nyt käynyt -- ja minä surulla ja pelolla huomasin
erehdykseni vasta kun ajaja oli ohi. Tyynnyin kumminkin kun kasarmiin
palatessani kuulin plutoonanpäälliköltäni ettei sellaisesta mitään
"tule", koska hän, herra eversti, ei itse ollut suvainnut minua
erehdyksestä huomauttaa. Olin senvuoksi hyvilläni ja ajattelin
kiitollisuudella hyvää everstiäni, joka ei vähistä piittaa.
Seuraavana päivänä saapui kapteenini komppaniiaan tiedustellen heti
ensimmäisenä vapaehtoista. Minä säpsähdin ja astuin herrani eteen.
-- Minkätähden -- aloitti hän kiukkuisella äänellä, jota en ennen
niin ollut huomannutkaan -- minkätähden ei vapaehtoinen eilen tehnyt
kunniaa everstille, -- pataljoonanpäällikölleen, hah?
-- En tuntenut häntä, herra kapteeni, vastasin minä mahdollisen
levollisesti, mutta tunsin veret kumminkin nousevan poskiini.
-- Ette tuntenut, hah?... noh, tunnetteko hänet sitten nyt?
-- Kyllä, herra kapteeni...
-- Jos vielä tämmöistä tapahtuu, niin minä en laske teitä kaupunkiin,
sanoi hän sattuvan ankarasti ja jatkoi samalla:
Tunnetteko sitten everstiluutnanttia, jolle myös pitää rintama tehdä?
-- En tunne häntä vielä, herra kapteeni, vaan ovat ne minulle
kertoneet hänestä...
-- Hmyh, -- entäs piiriesiupseeria, hah?
-- Olen nähnyt hänet joskus ennen kadulla, herra kapteeni...
-- Niille, tiedättehän, pitää tehdä rintama -- ja minulle! huomautti
hän hiukan itserakkaasti, mutta vähän lauhtuneempana.
-- Ymmärrän, herra kapteeni. -- --
Kovin hävetti minua että kapteeni kaikkien kuullen oli tuosta
viitsinyt puhua ja että nyt everstikin... Koetin kumminkin olla kuin
ei mitään olisi tapahtunut ja vahingosta otin viisastuakseni siten
että kaupungissa käydessäni kartoin kulkemasta valtatietä, jolla
upseerit liikkuivat ja valitsin erään toisen tien, joka kulki pitkin
rautatievartta. Sillä tiellä eivät näet upseerit juuri kulkeneet ja
sentähden siitä tulikin minulle myöhemmin aivan tuttu ja mieluisa
paluutie kaupungista kasarmille.
Mutta mieltäni alkoi kumminkin karvastella tuo sotakurin ulkonainen
tunnusmerkki, joka minusta nyt yhtäkkiä tuntui niin ankaralta,
niin orjallisen tarkalta -- -- ja nyt kuulin minä myrskyn tohinaa
sisälläni, sen myrskyn, josta en ollut mitään tahtonut tietää.
Sanomaton ikävyyden tunne valtasi minut jo saman päivän
iltaharjoituksissa, joita eräs jefreitteri Mustonen minulle piti.
Minä näet olin tullut pyytäneeksi yksityistä opetusta antautuakseni
heti joululta aliupseeritutkinto-lukuihin.
Niin, ei jefreitteri Mustosella ollut kykyä minua huvittaa, kun
nuot tunteenpuuskat nyt päälleni tulivat. Hän tuntui minusta
kokonaan vastenmieliseltä -- ja typerältä kaikessa opissaan. -- Ah,
tämmöistäkö tämä on? Tämmöistäkö on nykyajan sotilastoimi?... Ja minä
aloin aavistaa kuinka henkisesti tyhjää moinen elämä mahtoi olla, kun
ihminen ikäänkuin tehdään koneeksi -- itsetiedottomaksi koneeksi.
Noin aavistaen, kun synkässä syyspimeässä harjoitusten loputtua
astuin huoneeseeni toiselle puolen pihaa, tunsin minä todellakin
niin epäilyttävää yksinäisyyttä ja ikävää että tuskin voin pidättää
kyyneleitäni ajatellessani, mihin olinkin joutunut ja mitä kaikkea
minun mahdollisesti vielä tulisi kärsiä. Sillä kärsimistähän minä
tällä hetkellä tunsin.
Suuri kaipuu heräsi minussa nyt päästä pois, -- pois täältä
kuolettavasta ilmakehästä, vapauteen jälleen.
Naurakoot minulle ketkä tahtovat! -- minä lähden pois, jos suinkin
pääsen! -- Ja enköhän pääsekkin, kun tämä vielä on näin alussa! --
Minä en ollut tullut ajatelleeksi edeltäpäin tällaisia seikkoja.
Minusta tuntui luonnolliselta että vielä voisin päästä pois. Ja nämät
toiveet nousivat niin voimakkaina rintaani että todellakin uskoin
toivojeni toteutuvan.
Tahdoin ainakin koettaa.
Jo seuraavana päivänä seisoin kapteenini edessä esittäen hänelle
asiani rehellisellä tavalla. Mutta hänpä, kapteeni, aivan ällistyi
tällaisille tuumilleni. Hän alkoi murahdella ja selittää ettei hänen
aikanaan ikipäivinä tällaista ollut tapahtunut.
-- Vastahan te olette tullut! sanoi hän, -- miksi te nyt pois
haluatte?
Minä silmäsin surkeasti ympärilleni, rykäsin heikon sairaan tapaan ja
sanoin: -- Herra kapteeni, mi... minä... olen... tullut huomaamaan...
että... olen... väärällä uralla...!
Siihen murahti kapteeni ivallisen "hmhyh" ja sanoi että mahdotontahan
se enää oli, kun paperit kerran olivat jätetyt sisään ja nimi -- ja
kaikki muu merkitty pataljoonan luetteloihin.
Se toivontie siis katkesi siihen. Mutta minulla oli nyt niin valtava
kaipuu että tahdoin koettaa toisellakin tavalla. Käännyin kohta
lääkärin puoleen ja selitin hänelle että... mitä? Totta vain, mutta
lääkäri suuttui niin että melkein ajoi minut ulos -- -- -- Eikä hänen
käytöksensä minusta niin kummalta tuntunutkaan, kun perästäpäin
asiata ajattelin...
Mutta monta päivää ja yötä säilyi sielussani tuo vapauteen kaikertava
ääni. Kävin synkäksi mieleltäni ja olin ääneti silloinkin kun oli
lupa puhua. Annoin pääni tahallaan vaipua alas rinnoille ja milloin
tilaisuus salli seisoin noloksi tekeytyneenä syrjässä katsellen
välinpitämättömästi, halveksivasti toisten harjoituksia.
Täälläkö minun täytyy olla? Täälläkö siis koko pitkä, edessä oleva
talvi -- ja kevät! -- ja koko kesä aina myöhäiseen syksyyn saakka? --
Ja ainako on elämä tuntuva yhtä yksitoikkoiselta täällä, kuin nyt, --
yhtä kuolleelta, viheliäiseltä?...
Ei ne minua ymmärrä, eivät käsitä -- kukaan! -- Ja kokonaan surun
sortamana menin minä iltahuudon perästä levolle. Koko kasarmi oli
minusta nyt ruvennut tuntumaan orjalaitokselta, oma huoneeni tuntui
kammottavalta vankilalta. Siinä mielentilassa minä nukahdin.
* * * * *
Aamupuoleen yöstä minä sitten uneksuin: Olin kiipeävinäni äkkijyrkkää
kalliota ylös. Kallion alla lepäsi syvä, ammottava kuilu, jonka
keskustassa pauhasi valtava koski. Välistä oli kuin kallio olisi
muuntunut huojuvaksi torniksi, -- torniksi, jonka latvaan minun
poloisen oli kapuaminen. Silloin kun torni enin huojui, silloin
kuohahteli koskikin siellä syvyydessä, ja minä olin joka silmänräpäys
vaarassa horjahtaa alas sen pauhaaviin kuohuihin. Siinä näyttäytyi
silloin eräs venhe kosken nielussa alas lähdössä. Venheessä istui
neljä henkeä; ne näyttivät tutuilta ja kumminkaan en heitä nyt
tuntenut... Minä seurasin sitä silmilläni, katsoin ja katsoin... ja
juuri kun se oli allani, minun kohdallani ja kovimmassa aallokossa,
-- kaatui se kumoon ja siinä olleet syöksyivät suinpäin vaahtoihin --
enkä minä heitä enää nähnyt... Kauhistuksen tunne kävi läpi kaikkien
jäsenieni, minä vilkaisin hätäisesti alas kallion juurelle, ikäänkuin
pelastusta huutaakseni heille ja itselleni, ja näin siellä jotain
omaisiani seisomassa. Mutta torni tai kallio se yhä huojui, huojui --
eikä pelastusta vainen kuulunut...
Vihdoin heräsin. Se oli ollut hirveää unta. Minä vavahtelin vieläkin
tuosta alasputoamisen ja hukkumisen vaikuttamasta sisällisestä
kauhusta ja jännityksestä, ja koko ruumiini oli märkänä kylmästä
hiestä.
Sellaisia unia!
Mutta näkeehän niitä ihminen jos jonkinlaisia... Eikähän ne
tavallisesti merkitse mitään... Hyi sentään, -- koen unhoittaa!...
Kun tuo aamu, jolloin tuollaisesta unesta heräsin, olikin
sunnuntai-aamu, lähdin kohta kaupunkiin ja viivyin siellä lomalla
aina iltamyöhäiseen asti. Siellä saattoi ystävällisten ihmisten
seurassa hetkeksi unohtaa olevansa kiinni ja olettaa itsensä
täydellisesti vapaaksi. Mutta äitelältä tuntui sitten yön selkään
lähteä yksin syyspimeässä kasarmia kohti astelemaan.