Aliupseeri Sotka! -- huusi vääpeli seuraavana päivänä, kun pyysin
lupaa mennä kaupunkiin, -- ottakaapas te ja opettakaa vapaehtoiselle
kunniantekoa, sen kun pitää päästä kaupunkiin syömään!
-- Ymmärrän, herra vääpeli...
-- Lähdetään tänne ulos, sanoi aliupseeri minulle mennen ulos
komppaniiasta. Minä kävelin jäljessä. -- Siinä oli kappale nuutunutta
nurmikkotannerta. Sille me asetuimme.
Kunnianteko -- aloitti aliupseeri -- se nyt on niin helppoa etteipä
siitä nyt paljon viitsi puhua semmoiselle kuin tekin olette, joka
olette muutenkin oppia käynyt ja...
-- Ei, kyllä minua saapi opettaa niinkuin muitakin! ehätin minä
sanomaan itsekkin ihmetellen mukautumishaluani.
Aliupseeri naurahti.
-- No tuota, eihän se nyt ole mitään tämä... Niinkuin tekin
jo tietenkin tiedätte, tehdään kunniaa kahdella tavalla: joko
kättä päähineeseen nostamalla, tahi rintamaan asettumalla sille,
kelle tarvitsee. Kunniaa tehdään noin neljän -- kuuden askeleen
päästä vastaantultaessa. Nostetaan keveästi ja luontevasti oikeaa
kyynäspäätä ylöspäin hartian kohdalle. Tällä tavalla (hän näytti).
Kämmen se sitten viedään lakin reunaan niin että sormet ovat suorina
ja peukalo yhdessä muiden sormien kanssa. Tällä tavalla.
Ja kalvosesta annetaan käden hiukan taipua ylöspäin. Sitten sormet
asetetaan niin että etusormi vastaa lakin alareunaan ja keskisormi
koskettaa ylireunaan. -- Minä aloin jo mennä pyörälle tästä opista,
niin kummalta se minusta tuntui --
-- Eikä liioin huolita näyttää kämmentä, se on niin rumaa ja tökeröä,
ja annetaan käden aina jäädä samalle paikalle, vaikka päätäkin
käännetään. Näin. -- Hän näytti, kuinka lakin alareuna luistaa etu- ja
keskisormen välitse päätä käännettäessä -- Jos nyt koetettaisiin,
ensinnä paikaltaan, seisten...
Minä nostaa livahutin käteni korvalliselle. En koskaan ollut luullut
kunniantekoa niin outomaiseksi kuin se nyt tuntui.
-- No niin, sanoi aliupseeri lauhkeasti, parannellen käteni asentoa.
-- Jos nyt koetettaisiin kävelystä pitäen. -- Minä kävelen täältä
teitä vastaan, ja te teette minulle kunniaa.
Hän erkani minusta muutaman sylen päähän. -- Lähdetään nyt tulemaan
toisiaan vastaan, selitti aliupseeri.
Minä lähdin, koetin astua vapaasti, mutta havaitsin etten nyt ollut
oikeassa olossani. Jalat tuntuivat kankeilta ja tottelemattomilta,
silmät tuijottivat jäykästi, en tiedä minne. -- Kun luulin olevani
kuutisen askeleen päässä, nostin käteni lakkiin ja kuljin kunniaa
tehden opettajani sivu. Aliupseeri nosti myös kätensä juhlallisesti
vastineeksi ja luoden minuun terävän, arvokkaan katseen meni sivuitse.
-- No, kyllähän se rupeaa luistamaan, tuli hän minulle selittämään.
-- Kunhan vaan vähän enemmän käännätte päätänne ja seuraatte
silmillänne. -- Ne olinkin kokonaan unhoittanut. -- -- Ja astuu vaan
vapaasti ja antaa kätten heilua siihen saakka kuin oikean käden
nostaa päähineeseen, -- antaa silloin vasemman käden olla liikkumatta
sivulla, ja kun sivu pääsee yhden askeleen, niin laskee oikean käden
alas ja astuu taas niinkuin ennenkin. Ei se mitä vaikeata ole!
Koetetaan vielä kerta. -- Lähdimme siitä taas astumaan vastakkain,
aliupseeri mielestäni reimana, sulavasti, -- minä pystynä, totisena,
koneellisena... ja kiusallinen tunne sydänalassa.
Tulihan se jo vähän paremmasti tehdyksi, mutta vikoja siihen vielä
jäi. Mieli toisinaan hävettämäänkin että jos ne tuolta komppaniian
ikkunoista hyvinkin katselevat ja nauraa virnistelevät muut minun
tempuilleni.
Taisi aliupseerikin samaa ajatella, koskapahan tuumasi, että kun
olisi olla joku rauhallisempi paikka. Esitin että mentäisiin minun
omaan huoneeseeni, siellähän kyllä sen verran sopinee. Aliupseeri
sanoi jotain että "mitähän se vääpeli siitä?" -- mutta kun kysyin
kummastuneena että "vääpelikö?" niin hän suostui, ja me menimme minun
huoneeseeni.
Ja siellä me ryhdyimme rintaman-teon harjoitukseen.
Piti astua reimasti, piti heiluttaa käsiä ja sitten äkkiä kääntyä
rintamaan, ja samalla kuin siirsi toisen jalan toisen viereen, piti
nostaa käsi päähineeseen, piti kääntää päätä ja silmillään seurata
vastaantulijaa sitä myöten kuin tämä astui, kunnes oli yhden askeleen
takanapäin, jolloin taas piti pyörähtää astumaan ja ensi askeleella
laskea kätensä alas. --
Sellainen se oli ensimmäinen harjoitukseni. Loistava sotilasurani oli
näin alkanut.