Olin otettu vastaan pataljoonaan vapaehtoisena. Siitä ei ollut
nyt enää mitään epäilemistä, sillä selvät paperit olin jättänyt
pataljoonan kansliaan: otteen ylioppilaskirjastani, vanhempain
lupakirjan -- johonka äitini puolittain leikillä ei ollut sanonut
antavansa suostumustaan -- sitten papinkirjan ja lääkärintodistuksen.
Kaikki oli mennyt niinkuin olin toivonutkin -- tahi niinkuin olin
peljännyt, sillä minä muistan myös matkalla salaisesti toivoneeni
ettei lääkäri syystä tai toisesta minua hyväksyisi. Mutta hän oli
hyväksynyt ja minä olin lisäksi määrätty ensimmäiseen komppaniiaan.
Tuohan jotain -- olla vapaehtoinen siinä komppaniiassa! Kelpaisi
sanoa, kun joku kysyisi, monenteenko komppaniiaan kuuluin, että
"ensimmäiseenpä tietenkin!" -- Sillä olivathan siinä isoimmat miehet
ja minun käsitykseni mukaan uljaimmatkin...
Pitihän minun siis olla tyytyväinen. Mutta miksikä nousi rintaani
sittenkin niin pian sellainen kaihontunne ja epäilys, -- epäilys että
jokohan sittenkin tein tuhmasti?...
Mitäs vielä! Kaiketi olivat ne taas noita "lapsellisia" tunteita.
Eihän nyt enää sopisi kauppojaan katua, kun paperit kerran olivat
pataljoonan adjutantin kourissa! Myöhäistä se olisi...
Että jo olin sidottu, sitä en kumminkaan vielä niin todeksi osannut
uskoa. Kentiesipä siitä syystä että ensi alussa sain kulkea
sivilimiehenä, kun eivät sotilasvaatteeni vielä olleet valmiit. Vaan
kohta kai nekin joutuisivat. Sillä olinhan aivan kuin tosissani
puhutellut pataljoonan vanhaa räätäliä eli valmiiksileikkaajaa
-- "herra mestariksi" -- ja sen, kuulin minä, luultiin paljon
vaatteitani jouduttavan. -- --
Ensi päivä oli nyt päättymäisillään, kun kuljin kaupungista kasarmia
kohti. Minä ajoin nelirattaisissa ajurikärryissä, sillä talvi oli
heti kaupunkiin saavuttuani rauvennut ja maa oli jälleen paljas.
Lätäköt tiellä olivat hienossa riitassa, ja vieressä juokseva joki
vyöryi tahmean, raskaan ja mustan näköisenä merta kohden. Tuuli
suhisi tuollaista yksitoikkoista syysillan suhinaansa lehdettömissä,
tien varrelle istutetuissa koivuissa. Kelmeä kuu pistäytyi toisinaan
esiin sakeiden, tummahkojen pilvien raoista.
Oli samalla niin surunvoittoinen ja samalla niin juhlallinen tunne
minun nuoressa povessani, kun nyt tutuista oloista ajoin aivan
ventovieraisiin. Mutta juuri sentähden että nuot olot olivat minulle
oudot, tuntuivat ne minua jotenkin viehättävän.
Tunsinko minä nyt todella itseni tuossa rientäessäni ottamaan
tulevaisuuteni ensi askeleita? Minäkö se todella olin se nuorukainen,
joka siinä kuutamossa ajelin, aikoen ehdottomasti antautua
sotilasalalle? --
Minä heräsin mietiskelyistäni, kun likellä kasarmia iloinen joukko
miesväkeä näkyi ajavan vastaani. Ne olivat "sotapoikia", niitä oli
ahtautunut pari issikkakärryä täyteen ja viinapulloja näkyi niillä
olevan eväänään. Kaikki ne kuulestivat hoilottavan jotain, mutta yksi
joukosta lauloi muita äänekkäämmin näin:
Keisari ei voi armahtaa,
Oli herra eli talonpoika --
Kaikkein täytyy kolme vuotta
Kivääriä hoitaa!
Haikeina kertasivat muutkin nuot viimeiset säkeet, -- nehän niin
hyvin toivat ilmi mitä sydämmessä liikkui. Kun he jo alkoivat olla
ohi minusta, kuulin saman laulajapojan samaan haikeaan nuottiin
jatkavan:
Tule sinä pappa nyt viimeisen kerran
Sun varsaasi valjastamaan! --
Poikasi viedään kolmeksi vuodeksi
Päätänsä paljastamaan...
Ennenkuin he taas yhdessä olivat ehtineet kerrata viimeisiä säkeitä,
olin minä jo kerennyt kasarmin portille.
Samapa se minulle -- ajattelin -- mitä ne laulavat, -- nuot, joiden
ulkonaisesta pakosta tänne on saapuminen, -- minun on laitani toisin:
minä tulen sisällisestä pakosta -- ... minua ne eivät ymmärrä! --
Hevonen pysähtyi korkeain päätypuolisten porrasten eteen. Minä
hyppäsin vikkelästi alas, maksoin ja kannoin tavarani porrasten
päällyställe. Ja riensin juoksujalkaa pimeään etehiseen. Kopeloin
tovin aikaa minulle jo edellisenä päivänä määrätyn kamarin avainta;
en ollut löytää, vaan löysin kumminkin. Oven avattuani näin edessäni
typötyhjän huoneen, jonka laattialle kuun valo heikosti viistoon
virtasi, -- ei mitään siis oltu laitettu vielä! Tämä näytti niin
kaamealta kaikki. Surkea tunne vihlaisi ohimennen sydäntäni. Kannoin
tavarani sisään, lukitsin jälleen oven ja pistin avaimen taskuuni.
Lähdin ensi komppaniian puolelle, sillä sinnehän oikeastaan
kuuluinkin, vaikka "vapaehtoisten" huone oli toisen komppaniian
puolella, toisella puolen komppaniian pihaa. Vähän pelolla avasin
erään oven ja tiedustelin siellä olijoilta huoneeni johdosta. Suuri,
verevä mies tulikin heti tervehtimään ja esitti itsensä kohteliaasti.
Se oli tuleva vääpelini, ja minä tunsin jonkunlaista kunnioitusta
niin arvokasta miestä kohtaan, mutta aivan hämärästi vielä aavistin,
mikä suuri määräämisvalta hänellä tulisi minun suhteeni olemaan. Hän
vei minut omaan huoneeseensa, jonka asu todisti hänestä että hän oli
tavallista sivistyneempi, ja puhutteli minua niinkuin vertaistaan.
Yhdessä menimme sitten minun tyhjää kammiotani katsomaan, vaikka
eihän se katsomalla siitä parannut. Vääpeli lupasi kumminkin
toimittaa huonekaluja seuraavaksi päiväksi. -- --
Ja seuraavana päivänä olikin kamariini jo kannettu matala,
keltaiseksi maalattu ruununkaappi, pitkä ristikkojalkainen pöytä,
rautasänky makkaran muotoisine matrassineen ja olkipieluksineen,
kivääriteline ja matala istuinjakkara.
Tällaiseksi olin huomannut tulevan asuntoni mennessäni tapaamaan
ainoata tuttavaani koko kasarmilla, reservivänrikki Sarkkasta, joka
tässä pataljoonassa toimitti luutnantin virkaa.
Minä tapasin hänet parhaallaan uloslähtemässä. Vänrikki oli suuresti
hämmästyksissään, kun kuuli _minun_ sotilaspuuhistani eikä näyttänyt
oikein tietävän, mitä sanoa ja minkälaiseksi tekeytyä. Kun hän kuuli
että huoneenikin alkoi jo olla asuttavassa kunnossa, oli hän hyvin
halukas sitä näkemään ja niin palasimme yhdessä sinne.
-- Jo sinä nyt olet joutunut johonkin! -- sai vänrikki
sisääntultuamme sanotuksi äänellä, joka minusta nyt tuntui niin
kumman halveksivalta ja samalla säälivältä, ikäänkuin hän olisi
tahtonut minun antaa aavistaa jotain miltei kamalaa... Mutta se
tunne haihtui seuraavassa tuokiossa, kun eräs sotamies tuli sisään,
ja vänrikki, joka juuri oli katsellut sänkyäni, muutti yht'äkkiä
äänensä, koko käytöksensä ja kysyi kylmän virallisena:
-- Eikö teillä ole puhtaampaa lakanaa antaa? -- johon sotamies käsi
korvalla vastasi:
-- Joo, herra luutnantti! -- ja vähän päästä oli hän jo -- minä
en tiennyt mistä kummasta -- tuonut sekä puhtaamman lakanan että
siistimmän peitonkin, mikä seikka saattoi minut varsin levolliseksi.
Vänrikki poistui pian, ja minä jäin ihmetellen miettimään sitä, millä
kunnioituksella sotamies äsken oli kohdellut vänrikkiä. -- Luulenpa
silloin salaisesti ajatelleeni että noinhan -- ja komeammastikkin
kentiesi -- sitä _minuakin_ vielä kerran puhuteltanee... Ja
tulevaisuuteni tähti se vilahti sinä hetkenä silmäini edessä taas
niin kauniina, niin kirkkaana...
* * * * *
"Herra mestari" oli saanut vaatteeni valmiiksi. Minä kiiruhdin
kamariini, otin avaimen pois oven suulta ettei kenkään minua
häiritseisi. Nyt se siis vasta oli oikein tapahtuva tuo sotilaaksi
muuttuminen.
Riuhtasin takin päältäni, riisuin liivini, irroitin kaulukseni ja
kravattini. Siinä tuli mieleeni että jokohan nyt ainiaaksi luovuin
sivilivaatteistani -- ja ennen tuntematon tunne värähytti kylmästi
mutta vaivihkaa minun herkkää mieltäni.
Minäkö se tässä nyt sotamieheksi hankkiusin, minäkö --?
Istahdin sängylleni, vedin matalat kengät jaloistani. -- Olivat
ne niin keveät ja luontevat tuollaiset jalkineet. Sotilassaappaat
taas näyttivät sellaisilta kantturoilta, mutta uutuudellaan ne
viehättivät. Ja kenpä ei lasna ollessaan liene tuntenut omituista
tunnetta saadessaan uudet vaatteet! Se on omituista mielihyvän
tunnetta -- siinä on lisäksi jotain muutakin: posket hehkuvat, silmät
saavat omituisen kirkkauden... Samantapaisen -- jollei samallaisen
mielialan luulen minussakin syntyneen tuona uudistuksen tärkeänä
hetkenä.
Vedettyäni laveat "sotahousut" sääriini kävelin muutamia kertoja
juhlallisena yli kamarin laattian. Yks... kaks... yks... kaks...
kahisivat ne varmaan. Saappaat jalkaan saatuani tunsin sotilasarvoni
jo vähän niinkuin kohonneen -- ainakin kengän korkoa ylemmä.
Käveleminen raskaissa anturoissa johdatti mieleeni Kaarlo XII:nnen
saappaita... Seurasi sitten järjestyksessä kaulaliina. Soveltuihan
se, mutta niin kummasti muistutti se koiran kaulapantaa; ja väriltään
oli se täydellisesti entisen vastakohta. Sitten tuli vormun vuoro.
Kuinka korkealta sen kaulus tuntui ja kuinka se oli kankea! Sehän
estää oudoksesta päänliikuntoja, ajattelin, saatuani hakaset
vaivoin kiinni. Nyt olin kumminkin jo pari astetta ylempänä kuin
äskettäin. Tunsin veret nousevan poskipäilleni ja kuulin sydämmeni
lyövän kiihkeämmin. Yks... kaks... yks... kaks... tykytti sekin.
Nousin varpailleni nähdäkseni itseni paremmin kuvastimessa, jonka
olin seinälle hankkinut. Minäkö se siis nyt olin, jonka hartioilta
näkyivät molemmin puolin siniset olkalaput keltaisine numeroineen,
vapaehtoisen nauhoineen ja kirkkaine nappeineen? -- Minä, kukapas muu!
Asetellessani sitten kairalakkia päähäni tulin taas ajatelleeksi
luopumista valkolakistani, tuosta vapauden, valon merkistä,
utuisten unelmaini vaivalla ansaitusta kukasta. Ja tuntien syvää
kaihoa tartuin tummanharmaaseen, pitkäliepeiseen sinelliini. Sekin
oli uutuuttaan niin jäykkä ja kankea kuin mikähän häränvuota,
ja hiki nousi päähäni ennenkuin sain sen kaikki hakaset kiinni
pinnistetyiksi. Mutta sitten ei ollutkaan mitään muuta jäljellä
kuin kieraista nahkavyö tuppineen, pistimineen vyötäryksille, -- ja
sotilas oli näin valmis.
Jää hyvästi sa vapauteni viime päivä! koetin juhlallisena itsekseni
lausua, kun torvi samalla kajahti iltahuutoon kutsuen.
Ja terve, sinä uljas tulevaisuus! -- -- Yks... kaks... yks... kaks...
Pystynä, mutta melkein tuntematta omaa itseäni, astelin komppaniiaan,
jossa jo kaikki seisoivat rivissä ja lakit kourassa rukoukseen
komennettuina. Plutoonanpäällikköni tervehti minua ystävällisesti
sanoen sinellin sopivan päälleni peijakkaan hyvin. Ja minä tunsin
kummaa tyytyväisyyttä että hän niin sanoi. -- --